Helkkilän kotiurut

Jossain vaiheessa 1870-luvun loppupuolella syntyi Kustaa Hellmanin mielessä kiihkeä haave: hän halusi rakentaa kotiurut. Veljiensä Samulin ja Juhon lailla hän oli musikaalisesti lahjakas, mutta ”oppimattomana talonpoikana” hänen mahdollisuutensa musiikin harrastamiseen olivat rajalliset. Hän ei kuitenkaan halunnut tyytyä osaansa, luopua itselleen tärkeästä mahdollisuudesta nauttia elämästä.

Niinpä meille jälkipolvillekin on säästynyt kirje, joka kertoo siitä, mitä ihminen voi saada aikaan kun oikein haluaa. 28. helmikuuta vuonna 1879 Kustaa tarttuu kynään ja kirjoittaa kirjeen Perniössä opettajana toimivalle Juho-veljelleen.

”Osaatko sinä tehdä kamari-urut? Minä kirjoitin sinulle jo, että tein ’Kanteleen’ ja olen sillä soitellut virttein nuotteja ja näyttää kuin minä sitä jo osaisinkin. Siitä on ollut minulla huvitusta; mutta nyt on syntynyt päähäni ajatus: enkö minä myös osaisi urkuja soittaa? Tämä ei näyttäisi minusta mahdottomalta. Sitten on taas kysymys: enkö minä ensin osaisi urkuja tehdä?”

Niin yksinkertaista! On halu tehdä jotain, sitten on vain löydettävä keinot sen toteuttamiseen. Ja kuten tarinasta kohta selviää, halu on nimenomaan toteuttamaan itse, omin käsin, omin taidoin. Muuten sillä ei ole arvoa. (Mikä viesti tässä onkaan yli sadan vuoden takaa meidän ostamis-kuluttamis-valmispikamaailmallemme!)

Kustaa toki tunsi kykyjensä rajat ja siksi hän kysyikin veljeltään, josko tämä rupeaisihänelle pykmestariksi. Jos tämä suostuisi, ”kas sitte alkaisi veljeksillä työt. Sitte höylättäisi ja veistettäisi, nalkutettaisi ja kalkutettaisi niin kuin Ilmarinen taivaan kantta. Ja sitte tulisi – rohkenenko sanoa – urut. No, veljeni! Kuule nyt ja kummastele, mitä Helkkilässä tuumitaan. Nyt pyytäisin saada tietää, mitä tähän Perniössä päätetään.”

Noin kuukautta myöhemmin 31.3.1879 Kustaa kirjoittaa veljelleen:
”Eilen sain vastauksesi urku-esitykseeni. Nyt käyn taas siihen vastaamaan. Urku-himoni perustuu enemmän niiden rakennukseen kuin soitantoon. Minä näet tahtoisin koettaa saavatko Hellmanin pojat urkuja toimeen. En siis aio urkuja ostaa, sillä usein täytyy supistaa perheeni vaatimuksia, säilyttääkseni hyvän toimeentulon varojen suhteen. Vaan kuitenkaan en tahdo elää orjallisena työkoneena. Sallin itselleni vähän huvitustakin kootakseni voimia uusille toimille. Paras huvitukseni aina on taiteen tutkiminen oman järjen avulla. Sillä oppia ei ole minulle annettu koulujen kautta, jota kerran niin suuresti halusin. Taiteen tutkimisen joukkoon luen minä myös koneitten tutkimisen. Usein olisi minulla jokin sellainen välipäivä jona huvikseni tekisin urkupiippuja. Yhden jo tein ja se soi. Siitä sain vastustamattoman halun tehdä niitä paljon, asettaa ne yhteen ja antaa niiden soida perheellistä säveltään. Yhdestä pienestä esineestä sai ajatus alkunsa.

”Urut, joita aion rakentaa, pitää välttämättömästi olla omatekoiset, muutoin ne eivät kelpaa. Mutta urkujen sydän on minulle tuntematon, kuten toisen ihmisen, vaikka päältäpäin on tuttu. Jos et sinä kesällä muuten aio tulla tänne, niin ei tarvitse tulla minun urkujeni tähden. Jos taas muutenkin tulet, niin olisi aikasi siten paraiten vietetty, että yhdessä tekisimme urkuvirkkiä. Piiput ja palkeet tekisin jo ennen ja tultuasi tekisimme sitte yhdessä sitä salattua sydäntä, pystyttäisimme siihen piiput (kielen), panisimme sen alle palkeet (keuhkot), sitte asettaisimme siihen tangetit (hermot) ja koettaisimme sitte, mitä sydämestä ulostulee. Päällystän tekisin vasta vaikka viisi vuotta perästäpäin. Pääasia on, että ne antavat perheellistä, sopusointuista ääntä. Päällystän kauneudelle en halua paljon työtä uhrata, sillä (huomaa!) ne tulisivat kaunistamaan vain talonpojan tupaa. Tangetein päälle (sormioon) ei aseteta norsunluuta eikä muita, maalataan vaan valkeiksi ja fissit ja dissit mustiksi…

”Jalkavärkkiä ei ensinkään tarvita. Olenkin vasta paremmin tuumannut kirjoituspöydän ja urkujen yhdistämistä. Se vasta minua oikein miellyttää. Jos se vaan yhdistettynä luonnistaa, niin semmoinen tehdään.”

Ja semmoinen siitä sitten tehtiinkin, kertoo Emil Helkiö muistelmissaan. Ja jatkaa:
”Olin yhdeksännellä ikävuodella kun Helkkilässä sitten koko keskikesän aika, vuonna 1879, isäni muiden työkiireiden lomassa, valmistettiin suunniteltuja pöytäurkuja. Syksyyn mennessä ne valmistuivat. Ja Juho-sedän osuus oli urkutyössä ennen kaikkea sen ’salatun sydämen’ valmistaminen – vieterilaatikon eli ilmalaatikon perin tärkeä tehtävä. Eräänä syyskesän sunnuntaina vasta valmistuneet urut sitten vihittiin tarkoitukseensa: ’antamaan perheellistä, sopusointuista ääntä’ Helkkilän perhepyhäkössä.

”Kyläläisiä oli kutsuttu Helkkilän sali täyteen ja hartaina kuunneltiin Juho-sedän soitantoa ja uusien urkujen kaunista ja erinomaisen kuuluvaa ääntä. Monet virret siinä veisattiin, monet laulut laulettiin. Mutta sukulaisten, varsinkin vanhan isoisän harras toive ja huokaus oli, että kaikki vaan tapahtuisi Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi. Muu kaikki on turhaa.

”Nuo samaiset pikku urut olivat sittemmin vuosikymmeniä kuin Helkkilän suuren perheen koossapitäjänä. Niiden ääressä soittaen ja laulaen, minkä ilman opetusta itse opimme, vietimme lapsuusaikamme monet ihanat hetket. Meidän siirryttyä pois kodista jäivät urut hoitajaa vaille, ne olivat äidin tuvassa vain pöytänä ja joutuivat siirtelemisten ja eräiden ajattelemattomien poikasten varomattoman pitelyn tähden monin tavoin epäkuntoon.”

Tammikuussa vuonna 1935 jälkeläiset lahjoittivat paljon käytetyt urut Rauman museolle Kustaa Hellmanin satavuotissyntymäpäivän kunniaksi.

Kirjoittanut Heli von Bruun. Lainaukset vapaasti  Emil Helkiön käsikirjoituksesta ”Tietoja ja muistoja Helkkilän Hellman -suvusta”, julkaisematon moniste.