Käyntejä kotisivuilla:3361544 kpl
Helkkilän Hellman -suku
Sukutoimintaa jatkaa nyt perustettu Sukuyhdstys ja hallitus
Sukutoimintaa jatkaa nyt perustettu Sukuyhdstys ja hallitus
Lukukinkerit HelkkilässäEurajoen entisen kirkkoherran Väinö Suojamaan kirjassa Vanha rakas Rauma vuodelta 1948 on seuraava kuvaus lukukinkereistä Kulamaan Helkkilässä Kustaa ja Nuura Hellmanin aikana 1880-luvun alussa. ”Nii o”, vastasi vaimo, ”lapse meneväkki molema ja mnää jäänkin dänä vuank kotti. Meneks snää lukuvoorols sitt, isä?” ”Kyl mnää meina men.” Niin valmistuivat sitten kaikki, Anna tytär ja poika Kalle myös. Siitä on aikaa noin kuusikymmentäviisi vuotta. Tullaan lukukinkeripaikalle, suuri huone on ihan tupaten täynnä. Rovasti Ljungberg istuu pöydän takana, niistää nenäänsä, nostelee lasejansa ja katselee väkeä. Sitten tarkastaa kirkonkirjaa, jonka lukkari vastikään on tuonut, ja asettelee kaikkea pöydälle paikoilleen. Kello on puoli kymmenen välimailla. Pastori ja lukkari-urkuri ovat myös paikalla, samoin kuin toinen lukkari, Gustaf Vahander. Kaikki hiljentyy. Rovasti ilmoittaa virren. Lukkarit aloittivat virren silloisesta virsikirjasta n:o 84, juhlallisesti, ja koko kansa yhtyy veisaamaan: Mun silmän käten nostan Ain ylös mäkihin, Jost avun tiedän saavan Ja valon kaunihin, Sill Herra avun lainaa Kuin maan ja taivaan loi. Hän kuulee huuton aina, Ja suojella kyllä voi.
”Armo olkoon teille ja rauha meidän Jumalaltamme ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta. ’Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin joku kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse, siihen asti kuin se sielun ja hengen eroittaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja sydämen aivoitusten tuomari.’ Rakkaat ystävät. Kaikissa edesottamuksissamme mahdamme aivan tarkasti pitää aina mielessämme sen, että Jumalan sana pidetään erinomaittain kalliina. Sillä se on se sana, joka meidät laskee alas meidän syntisyytemme tuntemiseen ja se on myös se sana, joka meille osoittaa Herramme ja Vapahtajamme ansion, sen meidän edestämme toimitetun edestä vanhurskautuksemme ja kun Pyhä Henki saa meidät ylös valistaa ja antaa meille omistettaa tämän hänen tekonsa, niin myös me olemme silloin vanhurskautetut.” Siihen tapaan jatkoi rovasti edelleen ja lopetti sitten tähän tapaan: ”Olkoon nyt sitten tämäkin tilaisuus, kun olemme tulleet näihin lukuvooroihin, tänäpäivänä tässä Herralle pyhitetyssä paikassa, kehottamassa meitä kasvavaan sanan harrastamiseen ja autuutemme asiassa kasvamiseen. Aamen.” Sitten jatkoi edelleen: ”Jos sit isoväki menevä järjestäs pastorin pöödä ette lukema. Lukkar luetta sitt, kui näky, heit kans ja Vahander luetta nuari ja pastor sit ko on isoväem guulustel, luetta niit ko meinava rippiskoulun duls syksyl. Mnää ota gaik enskertlaise. No nii, ruvekkast tulema sit vaa.” Vahander viittoilee ja kuiskailee ja vähitellen ovat kaikki luettajiensa luona pöytien ympärillä. Ensin luetetaan sisältä, kukin vuorostaan pari kolme värssyä raamatusta. Sitten seurasi ulkolukua katekismuksesta. Kuului aika ”plotinaa”. ”— — joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen ——” —— luonnolliset vanhemmat, appi, anoppi, isä ja äiti, puoli-elatus, isät ja äidit ——” (Luettiin aina näin. Oikein on: isä- ja äiti-puoli, elatusisät ja -äidit) —— sen tähden sopii kyllä parantaa sabbattina ja auttaa härkää ulos kaivosta.” Tulee Vahnlundin vuoro. Saa kirjan edellään lukeneelta, lukee tyydyttävästi sisältä. ”No kyll se vaa mene Vahnlund”, sanoi Vahander. ”No, kuinkast muuto, ole mnää osans sisäld ja ulkko.” ”Koko katkesmuksengi gaiget?” ”Niin, gaikk.” ”Salmikki?” ”Nii.” ”Seuraava.” Niin käytiin lävitse koko ihmiskarhe. Sitten Vahander sanoo Vahnlundille: ”Lukekkast ny sitt kuudes salm.” ”Kui-kui, kuit tes sanott: kuudes salm. Kuulkkam bääll: kuudes salm, ku-ku-ku-kuulkka ny, mitä hän kysy. Kuulkkam bääll. En ole ikän guullukka.” ”No lukekka nys sitt vaa, ettäköst te äskö sanonn, ett te ossatt koko katkismukse?” ”No, no mut. Kui, kuudes salm. Ku-ku-ku- ——” Vahander kysyi seuraavalta. Se luki ”remssiste” kuudennen salmin. Rovasti luetti ensikertalaisia. Silitteli niiden päätä, kun olivat arkoja ja pelokkaita. Ottipa jonkun syliinsäkin, polvelleen ja taputteli poskelle, ja äidit hymyilivät ja kuiskasivat toisilleen: ”Kyll tuo sendä o hyvä provast, kom bitä lapsekki noi hyvän.” ”No, tulest ny sitt tännemäks”, kehoitteli rovasti lähellä olevaa pientä tyttöä. Tyttönen meni hyvin ujostellen. Rovasti otti lapsen syliinsä. Sitten kysyi: ”Kenest flikk snää oikke ole?” ”Helkkilä.” ”Jassoo, snää olet tämän dalo flikoi. Nii oikke. Snää seisosit tosa porstos, ko mnää tlii. Kyll mnää jo muistangi. No mikäst snuu nimes o?” ”Suama.” ”Vai nii. Snää olekki oikke Jumala suama. Kui vanhast snää ole?” ”Mnää ole viide ja käyn guudett.” ”Kas ni vaa snää vastaskle. Kyll snuust ihmnen dlee.” Kinkeriväki hymyili. ”No koetetast ny, joko snää mahda osat lukki. Luest nyss sitt Herra rukkous.” ”Isä meidän joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon ————” Tyttö luki änkyttämättä ja tasaisesti loppuun asti. ”Jaaha, kas nii. Ja sitt viäl Valvo Herra.” Hyvin meni sekin. ”Ja sitt viäl Herra siunakko.” ”Herra siunakko meitä ja varjelkko meitä ————” Samoin oikein meni sekin loppuun asti. ”Kyll snuust lukkja tlee, ja mikä mahta viäl kerra dullakka, ko snuu veljeski Eemil ja Onniki ova nii hyvi lukkioi. Täsä snää saa kaks tämmöst piänd kirjakim balkakses ahkerudestas.” Toinen oli ”Mitä luonto opettaa” ja toinen ”Neljännen käskyn siunaus”. Tyttö siirtyi pois rovastin polvelta, otti kirjaset ja kumarsi syvään. Rovastin silmät olivat peräti kirkkaat ja samoin koko lähellä olevien silmistä kiilsivät myötäilyn ja ilon kyyneleet. Kun yksityinen luettaminen oli päättynyt, sanoi rovasti: ”Jaaha, tulkkast ny sitt koko väki vähä likemäks, mnää kysele ny viäl yhtesest kaikild.” Pikku Suomakin seisoi siinä edessä lähellä pöytää, hypistellen pientä kirjavaa nenäliinaansa. Rovasti alkoi kysellä. ”No sanost snää pikku Suama, mitä me näen daevall.” Ujosti vastasi tyttö: ”Auringo.” ”Nii ja mitä viäl?” Tyttö joutui taas kaikkien huomion kohteeksi ja sai ujoudeltaan tuskin kuuluvasti: ”Kuu.” ”Nii ja mitä viäl?” oli seuraava kysymys. Mutta vaikka tähdet vilkkuivat ajatuksissaan ja sielussaankin, niin parhaalla tahdollansakaan ei tyttö saanut enää ääntään kuuluville. — Silmissä oli tähtiä joka puolella. Niin hän itse kertoi näiden lukuvuorojen kuvaajalle. Silloin auttoi rovasti: ”Nii siäl o auring ja kuu ja tähdei nii jumalattomast.” Viimemainittu sana varmaankin oli syynä siihen, että tapaus painui eliniäkseni mieleeni, kertoo tuo ”pikku-Suoma”, nyt jo seitsemissäkymmenissä oleva rouva. Rovasti jatkoi sitten kysymyksiään ensimmäisestä käskystä. Sen päätyttyä ilmoitti hän tunnin väliajan. Kaikki luettajat menivät kamariin. Siellä sitten käytiin jutteluun isännän kanssa. Ja toisenkin kerran pistettiin tupakkaa piippuun. Ja huoneessa oli savua, niin että ”seiväs olis pystös pysyn”. Piiat — siihen aikaan oli vielä piikoja — toivat kahvia, ja emäntäkin tuli nyt vähäsen puhelemaan kamariin. Kahvia tarjottaessa emäntä huomautteli: ”Ottakas ny vaa sokeri lissä, ei se ny viäl makkiaks tull. Ja gredda enemän, go näky oleva nii musta viäl. Kyll meill riaska o. Provast hyvä. Nykki aamuatrias tull kolkkymentkuus tooppi.” ”Kyll mnää jo oti. Kyll mnää se diädä, ett teill lehmäloist o runssastengi.” ”Juu ottakast ny vaa kaikki sortei, piparkakko kans.” Väliajan jälkeen mentiin jatkamaan kinkereitä. Pastori piti katkismustunnin ja muuta. Toiset kuuntelivat. Siihen tapaan se kävi. Yhtä ja toista vielä tiedusteltiin ja neuvottiin. Pastori Vegelius piti sitten lopuksi voimakassisältöisen puheen hiljaisella äänellään. Tekstinään oli: ”Sillä minä olen vahva siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset eikä tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eli joku muu luontokappale taida meitä Jumalan rakkaudesta eroittaa, joka on Jeesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme.” (R. 8: 38—39.) Tämän jälkeen merkittiin läsnäolleet kirkonkirjaan. Siinä rovasti silloin tällöin laski jonkun leikkipuheenkin, tähän tapaan: ”Vahlroos, Sandra, olik?” ”Kyll täsä ole.” ”No tull lähemäks et mnää näe snuu.” ”Täsä ole”, sanoi Sandra punastuen. ”No niin. Kyll mnää snuul miähengi annan, gos tlees sinn papla joku kert.” Sandra kääntyi pois puoli kiukkuisena ja tokasten: ”Mnuull on jo miäs.” Rovasti ei sitä muistanut tai tietänyt. Ei taitanut kuullakaan silti Sandran sanaa. Puheen päätyttyä piti pastori rukouksen. Sitten veisattiin loppuvirtenä virsi 99:
Iloiten ylistäkäät, Luodut kaikki laulakaat, Pyhät pyhäst pauhatkaat. Kiivaat kiittämään olkoon, Herra hyvää riemuisest: Hallelujaa haluisest.” Rovasti lausuu lopuksi: ”Nii. Lukuvooro ova nys sitt täsä päättynn. Jääkkä nyk kaikk Jumala halttu.” Toisetkin luettajat tekevät pienen nyökkäyksen. ”Jumala halttu. Jumala halttu. Jumala halttu. Hyväst. Hyväst, —st, —st”, kuului väkijoukosta. Kumarruksia ja nyökkäyksiä. Sitten kääntyvät. Alkaa sohinaa ja kopinaa. Näin päättyi varsinainen kinkeripäivä Kulamaan Helkkilässä. Hetkisen perästä rovasti rupesi sitten vielä kokoamaan tihunti- ja pääsiäismaksurästejään. Kesti toista tuntia. Mutta sitten alkoivat lukupidot. Suuri osa läsnäolleista pyydettiin jäämään sinne. Kahvitettiin vieraat ensin, ja jonkun ajan kuluttua siirryttiin saliin ja pitkät pöydät tuotiin sisään. Pian oli ruoka valmiina. Ja vieraat kutsuttiin pöydän ääreen. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin kaikki olivat siinä, sillä tavan mukaan oli yleensä sopimatonta mennä heti ensi kehoituksella. Toisia piti oikein lykellä, ja väkisin tuupata. Eräskin nuori mies otti kiinni ovipieluksesta ja kun hän väkisin siitä lykättiin pois, tuli sivulauta niskaan. Kun kaikki viimein olivat asettuneet istumaan pöydän ääreen, luki rovasti ruokarukouksen: ”Kaikkein silmät vartioitsevat sinua, Herra, ja sinä annat heille ruuan ajallansa, sinä avaat kätesi ja ravitset kaikki kun elävät, suosiollasi. —— Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, niinkuin alusta ollut on, nyt on ja on oleva iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Jeesuksen nimeen nyt me menemm kauniist pöytään, Herran sanan pääll meit syömäst juomast löyttään, me siitä hyvän saamm, vaan saakoon kiitoksen, se pöydän Herra suur ain nimeen Jeesuksen.” Sitten alkoi syönti. Luettajat olivat yläpäässä pöytää. Syödessä juteltiin, ehkä toisinaan tarpeettomiakin. Ruokia oli monenlaisia. Oli sallattia, juurikasloodaa (räätikkälaatikkoa), muretteriloodaa (keltajuurilaatikkoa), maksalaatikkoa, klimppisoppaa, särpimistä, kuten juustoista ja hyvästä siiasta puhumattakaan. Mainiota kaljaa oli puuttumatta. Sitä ja kaikkea muuta kantoivat apulaiset ja piiat ahkerasti. Tarkasti huolehdittiin, ettei mitään puuttunut. Velliä oli viimeiseksi. Tällaistakin voi tapahtua. Rovasti: ”Jassoo. Isänd on gans syämäs, vaikkett ollukka lukemas.” ”Niin go en gerjen.” ”Täytyköst täsä pöödäs ny sitt ruvet kuulustleema. Taidatkos päätökseksi lyhykäisesti minulle sanoa, kuinka joku oikein taitaisi käyttää kaikki nämä kuusi pääkappaletta kristillisyytensä harjoitukseksi?” ”Juu, mutt en mnää sunkka oss mittä. Taedaisi sendä osat vastat tähä.” ”Sitt täyty pankk konttpuuhu, jos ei oss.” Hymyiltiin. Ja Helkkilän isäntä silitti tummaa pitkää partaansa. Ateria loppui. Seurasi loppurukous Pastori luki sen. ”Kiittäkäämme Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen laupiutensa pysyy iankaikkisesti. —— Kiitos olkoon Jumalalle, Ruumiin sielun ruokkijalle. Armostans ain auttakoon, Neuvokoon ja saattakoon. Suloisesti suojelkoon, Esivaltaa varjelkoon. Rauhan aina antakoon Ja viimein iloon kantakoon. Aamen.” Lukkari aloitti kiitosvirren, johon kaikki yhtyivät. Jumalaa kiittää mahdam, Sydämestä kuin me taidam. Edestä näitten lahjain, Kuin hän on meille lainan.
Itse hän antoi meille. Ne hän myös varjell tahtoo Ja hyvin edeskatsoo. Vahvist meit totuuteen, Aut ijäiseen vapauteen. Siell kiitost veisaam sangen, O Jesu Kriste: Amen. Sitten noustiin ja kiitettiin emäntää ja isäntää. Pidot loppuivat. Vieraat hupenivat. Kamarissa juotiin vielä läksiäiskahvit. Hyvästeltiin vielä ja kiiteltiin kovasti. — Hevoset valjastettiin ja luettajat peiteltiin hyvin vällyihin. Olihan pakkastakin yli kaksikymmentä astetta. Viimeiseksi vielä emäntä toi suuren nyytin, pisti sen vällyjen kulman alle ja kuiskasi rovastille: ”Terveksi pruustinnall ja nuarill kotti.” ”Kiitos, kiitos kaikest.” Samoin kävi muille luettajille. Ja niin lähtivät hirnuvat hevoset peräkkäin pihalta. Pelrat kilisivät… Puut olivat huurteessa ja tähdet olivat jo alkaneet tuikkia taivaalla.
|