Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan

Vuoden 2008 joulu ja uusi vuosi oli erilainen kuin mikään niitä ennen. Lensimme joulun alla Madridiin, matkustimme bussilla viisi tuntia takaisin kohti pohjoista ja saavuimme Ponferradaan. Sieltä alkoi varhain jouluaattoaamuna pyhiinvaelluksemme kohti Santiagoa.

Jouluaattoilta Jeesuksen luona ja jouluyön unet tallin ylisillä tähden alla. Mitä ihminen joulultansa voi enempää toivoa? Vanha puoliksi hampaaton Jésus otti meidät avosylin vastaan pienessä majatalossaan Villafranca del Bierzossa, valmisti pisukuiselle vaeltajalaumalle, meille ja viidelle muulle eri ikäiselle eri maalaiselle etsijälle espanjalaisen jouluaterian. Onnellisina kömmimme yön tullen ylisille makuupusseihimme – ja kuinka ollakaan, katossa juuri yläpuolellamme oli tähden muotoinen pieni ikkuna. Siitä paistoi valo, vaikka oli yö!

Jo tämä vaelluksen ensimmäinen päivä, yli kaksikymmentä kilometriä halki aamuhuurteisen kauniin maaseudun, lepohetki sypressin suojassa, keltaiset nuolet milloin pienen kaupungin asvaltissa, milloin pellon laidan kivessä, milloin harmaasta kivestä rakennetun talon seinässä näyttämässä meille minne mennä, iltapäivän auringon lämmittämät viinitarhat, pienet solisevat purot kivisiltojen alla – vain tuo yksi päivä olisi riittänyt täyttämään minut elämän ihmeellisyyden ihmetyksellä. Kaikki muu oli kaukana poissa. Olimme vain me, tie ja päämäärä minne olimme matkalla. Ja rauha joka laskeutui mieleen ennen kuin itse sitä edes huomasi.

Kuva. Aamu lumisessa satumaassa

Caminolla (camino = tie, usein juuri Santiagon tiestä käytetty nimitys) oli hyvä vaeltaa. Cebreiro (1 400 meren pinnan yläpuolella, lumessa tarpomista, silmiin kantamattomat maisemat), Triacastela, Sarria, Portomarín… jokainen nimi on kuin hyvä ystäväni… Melide, Arzúa, Monte do Gozo, Santiago. Minä olen ollut siellä, en vain käynyt tai nähnyt tai kulkenut läpi. Minä olen ollut siellä, läsnä, olemassa, hetkessä.

Kuva. Cebreiron huipulla

Vieläkin tuntuu kuin muistaisin jokaisen kiven ja puun matkaltani, jokaisen ihmisen jonka kohtasin ja jokaisen kukkasen joka kasvoi tien varrella (niiden muistamisessa toki auttaa Mikon innokkaasti ottamat kuvat…) Ylhäällä vuorella syvät kinokset lunta, ja kaiken keskellä pieni kukka ojentamassa itseään kohti aurinkoa. Kuka sellaisen hetken voisi unohtaa!

Tiedän, että caminosta on kirjoitettu kasapäin kirjoja. Minä en tiedä miten siitä voisi kertoa. Maisemat ovat milloin henkeäsalpaavia, milloin pienen pienessä yksityiskohdassaan syvästi liikuttavia. Välillä kuljetaan maantienvartta, tylsää ja yksitoikkoista ja minä kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä täällä teen. Ja kohta jo ollaan sellaisen kauneuden ympäröimänä, että tekee mieli huokaista: tämä on elämää suurempi kokemus! Välillä jalkoihin sattuu niin että ihan kohta sanon: minä en astu enää askeltakaan. Ja sitten totean, ettei kannata kiinnittää huomiota siihen, että sattuu, täällä on niin paljon muuta mielenkiintoista, kiinnitä huomiosi siihen! Ja kuin ihmeen kautta taas pääsin perille…

Minä joudun ottamaan mittaa itsestäni, ja yhdessä kulkiessamme tie ottaa mittaa meistä, siitä miten me yhdessä selviämme. Ja vaikkei sitä missään opastaulussa siellä lukenutkaan, jotenkin se heti ensi askelilla oli itsestään selvää: tästä ei selviä, jos ei toimi yhdessä, jos ei hyväksy ja jaksa ja kannusta toista. Jos ei tee parastaan, että kummankaan ei tarvitse tuhlata voimiaan turhaan. Viimeistään siinä vaiheessa heitti repustaan kaiken turhan kitinän ja marinan, valituksen ja negatiivisuuden, vaatimuksen ja odotuksen. Nyt mennään ja vain näin päästään perille! Oli hetkiä, jolloin huomasin, että kumpikin meistä heitti vuorotellen viimeisillä voimillaan jotain positiivista, kannustavaa kehiin ja jätti kaikki kipunsa, väsymyksensä, hikensä ja vilunsa vaille huomiota.

Siksi minulle caminon suurin anti olikin tämä: se oli symboli elämästä. Kaikki mitä siellä tapahtui, tapahtuu elämässä joka päivä, me vain emme kiinnitä siihen huomiota. Ja niin kuin elämä, myös camino oli minulle kaikesta ulkoisesta kauneudestaan (tai paikoin kurjuudestaan) huolimatta sittenkin enemmän sisäinen matka – vaikka koko ajan luulin vain olevani kävelemässä mieheni kanssa reppu selässä jossain pohjoisessa Espanjan maakunnassa. Se kävely opetti minulle varmasti paljon, mutta ehkä tärkeimpänä tämän: minä tarvitsen niin vähän! Pieni reppu selässä, pahojen paikkojen varalta sauva kädessä, pullo vettä ja vähän rusinoita ja leipää. Se riittää. Onnellisena olemiseen ei tarvita muuta.

Kuva vieressä. Pienen kylän laitamilla

Minulta on kysytty, oliko caminossa jotain mystistä, salaperäistä. Oli, minä vastaan, ehdottomasti oli, juuri niin kuin elämä jokaisessa hetkessään on suuri salaperäinen mysteeri.

                                                   

Kuva alla. Finis Terra, maan ääri

Heli von Bruun