Kurkistus Isoisäni Toivo Helon ja hänen vanhempiensa Samuel ja Mimmi Hellmanin maailmaan

(Tässä kertomuksessa näet kuvat klikkaamalla alleviivattuja kuva -kohtia. Kuvat ovat nähtävillä myös Kuva-albumissa.)

 

Näissä kuvissa ovat Emanuel Hellmanin pojista toiseksi vanhin, Samuel Hellman (kuva1), joka oli syntynyt Rauman maaseurakunnassa 5.5.1838 ja kuoli Tampereella 28.1.1914, hänen vaimonsa Aleksandra Vilhelmina Rothman eli Mimmi (kuva2 ), joka oli syntynyt Turussa 25.3.1839 ja kuoli Leppävaarassa 8.8.1920, sekä heidän lapsistaan isoisäni Toivo Immanuel (kuva 3), joka oli syntynyt Tampereella 14.9.1880.

Samuel Hellmanin tyttärentyttären Ilma Orkamon laatima Helkkilän Hellman –suvun sukukirja kertoo, että Samuel Hellman toimi kanttori-urkurina Maariassa ja Valkealassa ja muutti Tampereelle 1875, missä hänestä tuli vastavalmistuneen Tampereen Aleksanterinkirkon kanttori-urkuri ja vuodesta 1894, kanttorin ja urkurin virkojen erottamisen jälkeen, sen kanttori kuolemaansa asti.

Toivo Helo oli vuonna 1905 mukana perustamassa Kotimaa-lehteä ja toimi lehden toimitussihteerinä sekä mm. opettajana Sörnäisten kristillisessä kansanopistossa. Hän kuoli Helsingissä Mehiläisen sairaalassa 1.6.1916, alle 36-vuotiaana. Tietojemme mukaan kuolinsyynä oli suolisolmu, yksi niistä monista sairauksista, jotka nykyisin olisivat hoidettavissa.

Mimmi-mummun päiväkirjoissa, jotka Ilma Orkamo suomensi ja kirjoitti puhtaaksi, on Mimmi-mummun kuvaus sekä puolison että pojan kuolemasta.
Tammikuu 28, 1914

Illalla klo 7 kuoli Isä. Hän nousi äkkiä vuoteesta lattialle seisomaan. Ida, Aina (vanhempi tytär, Ilma Orkamon äiti) ja Toivo auttoivat hänet sänkyyn. Pari hengenvetoa ja sydän lakkasi lyömästä, odottamatta vaikka odotettuna. Minä en sitä heti käsittänyt. Pääni tuntui heikolta kuten aina, mutta rakastavat kädet hoivasivat minua. Lääkäri tuli ja totesi, että loppu on tullut. Jo klo 10 hänet oli pantu arkkuun. Mitä sitten tapahtui tietää jokainen, jolla kaipaus on. Me valvoimme kauan. Arkku siirrettiin Luukkosen huoneeseen. Toivo ja Aina lepäsivät minun huoneessani, Hilda, Ida Mäkinen ja Luukkonen keittiössä.
Ja runsaat kaksi vuotta myöhemmin:


Kesäkuu 1., 1916, Helatorstai
Aamulla klo 5 veti rakastettu pojuni viimeisen henkäyksensä onnellisena siitä, että pääsi yhdessä Jeesuksen kanssa taivaaseen. Ihana kuolema. Minun jokapäiväinen rukoukseni on, että kerran saan tavata hänet ja kaikki poismenneet rakkaani Isän kodissa, missä saamme yhdessä ylistää ja kiittää Jeesusta, joka tuli pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Joskus tahtoo nousta mieleen kysymys riittääkö Jumalan armo myös minulle.

Kesäkuu 7, 1916
oli hautajaiset, me avasimme vielä arkun katsoaksemme viimeisen kerran rakkaamme kasvoja, joilla yhä viipyi hienoinen hymy. Minä panin pienen kukkavihkon hänen nyt kylmään, mutta ennen niin uskollisen lämpöiseen käteensä.

Samuel ja Mimmi Hellman ja heidän nuorimmaisensa, alle kaksivuotiaana kuollut pikku Valvon on haudattu Tampereelle Kalevankankaan hautausmaalle. Mimmi-mummun nimi on hautakivessä nimenomaan muodossa Mimmi, ei Aleksandra Vilhelmina.
Toivo Helo on haudattu Helsingin Hietaniemeen, mihin oli viisi vuotta aikaisemmin, vuonna 1911 haudattu hänen vuoden vanhana kuollut Jorma-poikansa. Omaisten ja ystävien pystyttämässä hautakivessä lukee: Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan. Vuonna 1952 hänen vierelleen haudattiin myös hänen vaimonsa Eeva. Isänsä kuoleman jälkeen tammikuussa 1917 syntynyt Poju, Toivo Immanuel kuoli Muurlassa 25.9.1918 ja hänet haudattiin Turkuun.

Toivo Helo oli äitini Eivi Karjalaisen isä, jonka varhaista poistumista isänsä jo parivuotiaana menettänyt äitini suri läpi elämänsä. Toivo ja Eeva ehtivät rakennuttaa Leppävaaraan Ainan ja hänen arkkitehtimiehensä Berndt Blomin naapuriin Berndt Blomin suunnitteleman Honkaportti-nimisen hirsihuvilan (kuva 4, kuva 5), joka sijaitsi nykyisen Turun moottoritien ja Kehä I:n pohjoisen puoleisessa kulmauksessa. Sen paikalla on nyt uusia korkeita lasipintaisia toimistotaloja.

Ennakkotieto ”isoisän huvilan” lopullisesta purkupäätöksestä tuli korviini viime hetkillä joskus 1900- ja 2000-luvun taitteen vaiheilla. Kerroin surullisen uutisen ystävälleni Anneli Rusaselle, joka toimen naisena ilmoitti, että sitä lähdetään katsomaan nyt heti. Iltahämärissä kolkuttelimme vuosikausia purkutuomiota odottaneen huvilan rapistunutta ovea, ja pitkähkön odotuksen jälkeen ovelle tuli pitkätukkainen ehkä neljiin-, viisiinkymmeniin ehättänyt hipinoloinen mies, joka vähän häkeltyneenä katseli portailla seisovia vanhemmanpuoleisia rouvia päällystakeissaan. ”Ihan kuin mä olisin kokenut tän joskus ennen”, hän sanoi. ”Jotain kymmenen tai kaksikymmentä vuotta täällä kävi kanss kaks tommosta-”

Toivon tyttäret, Annele-täti Rämä ja äitini Eivi olivat tietysti olleet liikkeellä samoissa asioissa jo niihin aikoihin, kun epäilys huvilan kohtalosta alkoi mieliä vaivata.
Hiukan mielikuvitusta tarvittiin, että sisään päästyä sai kuvan siitä, millainen koti kovia kokenut huvila oli nuorelle Helon perheelle ollut. Äidin harvoja muistoja isästään oli se, että tämä leikki Honkaportissa hippaa pienen poikansa kanssa. Sitä yritin silmissäni nähdä, kun kiersimme taloa. Vuokralaistenkin tavarat oli jo koottu muuttopinoihin, vaikka mielellään he kuulemma olisivat talossa edelleen asuneet. Pihamaalla oli yhä idyllinen pieni sauna, taisipa olla vanhanmallinen kaivokin pumppuineen.

Miehensä kuoltua Eeva Helo myi huvilan ja muutti Turkuun, mistä hän oli lähtöisin. Vuonna ”kolk’kyet kolme”, niin kuin äitini sanoisi, Toivo Helon kaikki kolme tytärtä Kaarina, Annele ja Eivi aloittivat opiskelut ja Eeva muutti tyttärineen takaisin Helsinkiin. ”Niin että kyllä minä sellainen suurinpiirteinhelsinkiläinen olen”, naurahtaa äiti yhdellä harvoista säilyneistä äänitteistä c-kasetilla, jonka joulun alla siirrätin cd-romille tulevia polvia varten. Missä muodossa he sitä sitten aikanaan mahtavat kuunnellakaan.

Toivo ja Eeva Helon elämään liittyi myös toinen hirsirakennus, Samuel Hellmanin ja Mimmi-mummun kesähuvila Lehtola Pyhämaan pitäjän Kukolan kylässä (kuva 6, kuva 7). Kun lapsena sairastimme, saimme katsella vanhoja valokuva-albumeja, ja mieleen jäi herkkä kuva Toivosta ja Eevasta vastakihlautuneina. Kuvan alle oli äiti kirjoittanut vain: ”Lehtolan lehdossa” (kuva 8).

Joitakin vuosia sitten mainitsimme sisareni Heli von Bruunin kanssa ”Rauman-serkulle” Eeva Yrjäselle, että olimme yrittäneet jäljittää Lehtolaa, ja Eeva vei meidät unohtumattomalle aikamatkalle Kukolaan ja isoisämme ja hänen vanhempiensa maailmaan.

Huvila oli yhä pystyssä. Nykyinen omistaja kierrätti meitä huoneesta toiseen ja antoi meidän katsella kaikessa rauhassa ympärillemme. Kodikkaassa kulmahuoneessa hän sanoi: ”Tämän nimi on Toivon kamari, en ihan tarkkaan tiedä miksi.” No, meidän oli helppo kertoa, mistä nimi luultavasti oli peräisin. Huvila oli ollut Samuel Hellmanin kuoltua yhtäjaksoisesti nykyisen omistajasuvun hallussa. Ehkä se selitti sen, että juuri se huone oli säilynyt Toivon kamarina läpi yhdeksän vuosikymmenen (kuva 9).

Mimmi-mummu kertoo päiväkirjassaan paluustaan rakkaaseen Lehtolaan Toivon ja Eevan häistä Turusta kesällä 1906:

 ”28. kesäkuuta tulimme A (Aina), B (Berndt Blom) ja minä Helsinkiin vastaanottamaan Eevaa ja Toivoa, jotka höyrylaiva Fredrik Vilhelmi’illä tulivat Turusta uuteen kotiinsa Helsinkiin. Rauhala, Aina ja minä olimme satamassa vastassa. Aina ja minä ajoimme edeltä ja laitoimme valmiiksi kahvipöydän, joka oli koristettu kukkivilla ruusuilla, sitten tulivat toiset ja Berndt ja joimme kahvin, jonka Aina oli tilannut. Sitten lauloimme ”Kiitos sulle Jumalani” ja kyllä olikin syytä kiittää.

29. heinäkuuta söimme päivällistä ”Vegetariaanisesssa ruokalassa”, kaikkea mummunkin pitää vielä kokea. (Olisiko tämä kommentti Mimmi-mummun oma vai Ilma Orkamon, en tiedä. )

2. heinäkuuta jätin kaikki rakkaani täällä ja tulin illalla Lehtolaan rakkaitteni luo. Lehtolassa oli tapiseerattu ja Suoma (nuorempi tytär) otti vastaan kukkasin ilman puheita ja suuria kukkalaitteita, oli leivottu, kahvipöytä oli katettu ja viimeksi – sauna.”
Lehtolan vanha savusauna on yhä paikallaan meren rannassa, tosin ulkoa uudelle

en vuorattuna. Mutta ovenkahva, johon tartuimme kurkistaaksemme tummaan, hämyiseen saunaan, oli kuulemma alkuperäinen - eli sama, johon Mimmi-mummu oli tarttunut osapuilleen 100 vuotta aiemmin palattuaan isovanhempiemme häistä Pyhämaalle.


Paula Karlsson, s. Karjalainen