Ilma Orkamon puhe 1955

Hyvät sukulaiset!

Minua on pyydetty kertomaan jotain sukumme esi-isistä. Otin tehtävän epäröiden vastaan, sillä toisinaan sattuu niin, että jotkut henkilöt ovat eläneet elämänsä niin hiljaisesti, ettei heistä löydä mitään mainintaa varhaisempien aikojen ainoista tietolähteistä, tuomiokirjoista. Meillä kaikillahan on suurin piirtein tiedossamme suvun vaiheet Erik Helosta alkaen, kiitos Emil Helkiön sukumuistelmien. Siksi päätin ruveta tutkimaan, löytyisikö jotain kertomista Erik Helon isästä, Filip Mikonpojasta, joka viljeli Sunilan taloa Kulamaan kylässä ja kuoli syksyllä 1675. Hänet haudattiin marraskuun 20 p. Rauman kirkkomaahan ja hänelle soitettiin sielukellot n.s. Lahden kellolla, kuten Rauman kirkon tileistä ilmenee.

Selaillessani Vehmaan kihlakunnan Lapin käräjäkunnan, johon Rauman maaseurakuntakin kuului, tuomiokirjaa v:lta 1675, löysin sieltä aiheen tälle kertomukselleni. Aiheen, joka traagillisuudessaan suo meille tilaisuuden raottaa sitä verhoa, joka kätkee taakseen menneitten sukupolvien elämän, heidän ilonsa ja vaikeutensa, heidän taistelunsa köyhyyttä ja puutetta vastaan.
 
Joulukuun 18 p 1675 pidetyillä käräjillä tuli oikeuden eteen Filip Mikonpojan leski Dorotea Erkintyträr Kulamaalta ja kertoi tuomiokirjan sanoja käyttääksemme, valittaen, että hänen miehensä oli lokakuussa lähtenyt purjeveneellä kauppamatkalle Ahvenanmaalle ja tuotu vainajana takaisin kotiin. Leski Dorotea pyysi, että oikeus tutkisi tämän asian. Filip Mikonpojan matkatoverit Mikko Matinpoika Unajasta, Tuomas Matinpoika Raumalta ja alaikäinen Erkki Paavalinpoika Vermuntilasta kertoivat matkasta seuraavasti. Heillä oli tarkoitus purjehtia Ahvenanmaalle hankkimaan viljaa, josta tänä vuonna oli kova puute. Veneesä heillä oli tuohinippuja, vitsaksia, puuastioita ja silakkaa, jotka heidän oli tarkoitus vaihtaa viljaan. Matkalla nousi kova myrsky, eivätkä he enää voineet hallita alustaan, vaan joutuivat ajelehtimaan kovassa aallokossa ja veneeseen tuli paljon vettä. Kaikki muut seisoivat veneessä pidellen kiinni mastojen köysistä, mutta Filip Mikonpoika istui epätoivoissaan veneen keulassa olettaen, että he eivät tästä koskaan hengissä selviä. Siinä istuessaan sai hän, arvatenkin purjeen puomista kuolettavan iskun päähänsä, joka murskaantui. Kolme vuorokautta ajelehti alus korkeassa aallokossa, kunnes se ajautui Taivassalon, nykyisen Kustavin pitäjän Parattulan kylän rantaan, jossa kylän asukkaat auttoivat maihin. Asian käsittely lopetettiin tällä kertaa tähän, siksi kunnes Parattulan asukkaita voitaisiin kuukustella.

Valitettavasti ovat vuoden 1876 tuomiokirjat hävinneet, joten en voi selostaa, mitä parattulalaiset ovat kertoneet.

Asia käsiteltiin loppuun Lapin käräjillä 14 p. syyskuuta 1677. Tällöin kävi ilmi, että haaksirikosta pelastetut tavarat 23 nippua tuohia, 1 nippu vitsaksia, erä puuämpäreitä ja silakoita oli Mikko Matinpojan toimesta myyty porvari Heikki Sutilalle Uudestakaupungista ja että puolet niiden arvosta kuului Filip Mikonpojan leskelle.

Tämän jälkeen kysyttiin asian osaisilta, oliko Filip Mikonpojan ja hänen matkatovereillaan ennen matkalle lähtöä ollut jotain erimielisyyttä tai riitaa keskenään ja katsoiko leski Dorotea Erkintytär, että nämä olisivat jollain tavalla syylliset hänen miehensä kuolemaan. Tähän vastasi Dorotea, ettei hän ollut koskaan huomannut miesten kesken mitään erimielisyyttä eikä hän millään lailla pidä heitä syyllisinä eikä vaadi heille rangaistusta kuolemantuottamuksesta, vaan on tyytyväinen siihen, että saa maksun siitä osuudesta, mikä pelastetuista tavaroista hänen miesvainajalleen kuuluu. Filipin matkatoverit vapautettiin kaikesta edesvastuusta ja päätös alistettiin Kuninkaallisen Hovioikeuden tarkastettavaksi.

Tämä on karu totuus ensimmäisen tunnetun esi-isän Filip Mikonpojan kuolemasta, mutta ei tarvitse käyttää paljoakaan mielikuvitusta nähdäkseen pienen purren ärjyvien aaltojen viskeltävänä syyspimeässä yössä, veden loiskuessa aluksen pohjalla ja lastin uiskentelemassa edestakaisin, kolmen miehen riippumassa köysien varassa, neljännen istuessa epätoivoon vaipuneena aluksen keulassa. Eikä ole vaikea kuvitella sitäkään, mikä oli lesken ja pienten lasten kohtalo viljattomassa talossa, talven kynnyksellä, ilman perheenisän tukea ja työansioita.

Ennen kuin lopetan tämän esitykseni, lienee paikallaan kosketella erästä asiaa, joka on askarruttanut mieltäni. Mitä varten purjehdittiin Raumalta Ahvenanmaalle ostamaan viljaa? Olen tätä kysynyt itseäni viisaammilta ja lukenut alan kirjallisuutta ja selitys lienee seuraava. Kuten jo mainitsin, oli tähän aikaan kova puute viljasta, sillä edellisenä vuonna oli halla vienyt m.m. Unajalla koko sadon. Tämän vuoksi ei syyskylvöjäkään ei voitu siemenviljan puutteessa suorittaa kuin osaksi. Oli tavallista, että Rauman maaseurakunnan asukkaat hakivat aluksillaan viljaa katovuosina, joita näihin aikoihin sattui tuhkatiheään, aina Tukholmasta asti, mistä sitä saatiin vaihtamalla puuastioihin, tuohiin, jotka siihen aikaan olivat tavallisin katonkattamisaine, sekä kalastus- ja metsätuotteisiin. Luultavasti ahvenanmaalaiset, joitten pääelinkeino oli merenkulku, hakivat viljaa sekä Itämerenmaakunnista että Tukholmasta ja sitten vaihtoivat sitä edellä mainittuihin tavaroihin. Kun maanviljelys 1600-luvulla oli Rauman seudulla ainaisten katovuosien tähden niin huonosti kannattavaa, että esim. Kulamaan, Unajan, Voiluodon, Soukaisten ja Anttilan kylät olivat miltei kokonaan autioina, mikä merkitsee sitä, että ne eivät voineet maksaa veroja kruunulle, on aivan luonnollista, että asukkaitten täytyi muulla tavalla yrittää hankkia niukka toimeentulonsa.

Sukukokous 8.4.1955

Ilma Orkamo