Joulu Kulamaan Helkkilässä v. 1850Kirjoittanut opettaja Juho Helomaa vuonna 1918 (Jäljennös Evankeliumiyhdistyksen joululehdessä "Talvikukkia" 1944 olleesta kirjoituksesta.) Olin 8 vuoden vanha, kun kirjoitettiin vuosiluku 1850.
Oli joulu tulossa. Vanhat ihmiset sanoivat, ettei nyt ole jouluna kuunvaloa. Se oli mielestämi ikävää, mutta Kustaa-veljeni lohdutti : "Huol' siit', parempi kyntlävalu näky."
1. Adventin aattona, eli pikkujouluna kokoontui koko talon perhe: isä, äiti ja kuusi lasta takkavalkean ääreen iloisesti veisaamaan:
"Seurakunta iloitse,
Ylkääs vastaan hankitse,
Hän tykös tulee tänne,
Kuin ennustett' on ennen
Hosianna! Herra, apu anna
Täll' Davidin Pojalle aina,
Kans' Kuninkaall' kunnia lainaa."
V.V.K. 106:1.
Hosianna-laulua ei silloin vielä ollut tapana kirkossakaan laulaa. Tuli sitten tuo: "3 päivää ennen joulua". Silloin oli häärinää ja puuhaa. Talon tupa pestiin "ylt vesin" t.s. pestiin katto, seinät ja lattia. Paperoituja huoneita ei silloin vielä ollut maaseudulla. Ehtoopuhteina oli tehty päreitä. Niillä koristettiin tuvan katto. Samoin käytettiin niitä
valaisemaan tupaa. Mutta jouluksi tehtiin aina kynttilöitä, joista parhaat vietiin kirkkoon jokin määrä manttaalin mukaan.Naiset tekivät oljista joskus hyvinkin taiteellisen kattokruunun, mikä langasta kieppui tuvan katossa. Päreistä tehtiin myös kynttiläkruunu. Se koristettiin monivärisellä paperilla ja siinä paloi viisi kynttilää.
Varhain, kello 4-5 aikaan aattoaamuna kuului isän ääni: "Poja, nouska ylös! Joul' on toises pääs päevä." Oli kiire ajamaan talon kotolato heiniä täyteen. Porokello kiinnitettiin hevosen aisaan. Oli hauskaa, kun kuului heinämiesten porokellojen äänet ja iloiset laulut. Sen jälkeen oli miesten työnä hakata tuoreista koivuista "prasupuita". Viimeiseksi pantiin oljet tuvan lattialle. Se oli minun ja Eeva-sisareni iloinen tehtävä. Saimmehan kantaa joulun sisälle! Sitten mentiin saunaan kylpemään. Saunasta tultua tehtiin tuvan takalle "ristiprasu". Tuvan perällä oleva pitkämäinen pöytäkaappi peitettiin valkoisella lakanalla, jonka altapunaruutuisen vaatteen reunat näkyivät. Vanha kello tuvan seinällä löi 5 (17). Silloin sytytettiin "jouluprasu". Sen iloisen valkean ympärille kokoontui talon perhe ja palvelusväki. Veisattiin jouluvirsi ja luettiin Kristuksen syntymisestä. Sen jälkeen kaikki polvistuivat olkien päälle, ja äiti piti innokkaan, sydämestä lähetvän rukouksen.
Hetken perästä sytytettiin kynttiläkruunussa olevat kynttilät palamaan. Me lapset loikoilimme olkien päällä ja isä iloisena veisasi:
"Tääll' joulutelkaamme
Täällä pysykäämme.
Tääll' aikam' lapsen
kanssa viettäkäämme."
Pian kokoonnuttiin illallispöytään. Pääruokana oli lipeäkala perunan ja maidon kanssa keitettynä. Ruoan jälkeen veisattiin lyhyt virrenvärsy. Sitten oli jo kiire nukkumaan. Isä vääräsi kellon viisarin 10 minuttia eteenpäin, sanoen. "Ett keritä kirkkoon."
Olimme kuulleet, että kaupungissa heitetään ovesta joululahjoja herrasväelle, Semmoisia ei meillä ollut, emmekä niitä kaivanneet. Meidän joululahjamme ja ilomme oli Jeesus lapsi Betlehemin seimessä. Näissä ajatuksissa nukuin rauhallisesti.
Kello 2 jouluyönä heräsin äidin heleäsointuiseen jouluvirteen. Äiti seisoi vuoteeni ääressä kynttilä kädessä ja veisasi. "Sinä yönä kun Kristus syntyi meill',
Paimenet kaitsit laumaans kedoll",
Niin engel taivaast' ilmeistyi heill'
ja puhui tällä ehdoll:
Minä tuon teille hyvän sanoman,
Jonka pitää kaikille kajaaman,
Riemuksi monin kerroin:
Tänäpän on syntynyt Vapahtaja, Kristus,
kaiken maailman Lunastaja,
ja Davidin huoneen Herra,"
D.v. 119.3.
Kynttilän valo häikäisi untuneita silmiäni, mutta muistin, nyt on joulu ja minulle oli luvattu, että pääsen joulukirkkoon. Hieroin unen silmistäni ja hyppäsin lattialle, niin että oljet rasahtivat jalkaini alla, Siitä varmistuin, että joulu on.
Tuvan ikkunat olivat jäässä Silloin ei vielä maaseudulla käytetty kaksinkertaisia ikkunoita. Kylmä oli; Mutta runoilija sanoo: "Vaikk nipistäiskin nenää, ei viihdy tuvas enää,"
Pian olimme matkavalmiina. Istuimme rekeen ja lähdettiin Rauman kirkkoon. Kulkuset kilisivät ja "raskut helisivät", kun hevonen nopeasti juoksi, Se oli hauskaa.
Kauppias Långforsin talo torin partaalla oli meidän kirkkokortteeri. Ajoimme portin eteen. Se oli lukittu. Me ihmettelimme, että kauan kaupungissa nukutaankin, kun me olimme ajaneet jo 10 km. Kolkutimme porttia. Silloin kello raastuvantornissa löi 4. Onko todella näin varhainen; Liiaksi olimme kiirehtineet. Jumalanpalvelus kirkossa alkoi vasta klo 6.
Kaupunki oli pimeä. Katujen kulmauksissa tuikutti lyhtypylväissä pieni talikynttilä heikosti valaisten.
Portti lopulta aukeni. Samassa alkoi rumpu päristä. Pian tuli näkyviin mies, joka kulki lyhty kädessä. Hänen perässään tuli rummuttaja palikoilla kovasti lyöden rumpuaan, Sepä vasta oli hauskaa. Me lapset läksimme nauraen juoksemaan heidän perässään.
Kun kirkkoon mentiin, näimme jo kirkkosillalla kirkon ikkunoista kynttiläin valon välähtelevän, Silloin Amalia-sisareni, joka käveli vieressäni huokasi sanoen:
"0, taivaan koreus: Suo meille osallisuus,"
Kirkossa kiinnitti ensimmäiseksi huomiotani tuo majesteetillinen, monihaarainen kynttiläkruunu, jossa monet kynttilät säteilivät. Niitä kävi unilukkari aina "niistämässä". Hänellä oli erikoiset kynttiläsakset, joissa toinen haara oli toista pitempi. Pitemmässä päässä oli pieni säiliö, johon lyhyempi terä työnsä kynttilän karren.
Kun virsiä oli veisattu ja alttaripalvelus suoritettu, astui saarnastuoliin tuo kansan rakastama saarnaaja, pastori Karl Hacklin. Se tiedettiin jo taulun numeroista 321:7-9. Hänen saarnavirtensä kuului.
"Kosk' oikein osotan,
Tääll' autuuden tien muillen,
Niin ojenn Jumalan,
Myös oikeall' tielle mielen.
Ett' vältän synnin työn
Ja häijyn hekuman
Enk' maahan jälleen lyö,
Jot' itse rakennan.
Äl' ann' mun etsiä
Suurt kunniat' ja kaluu,
Aut, taiden tyytyä
Sun antoos hyvall' halull'
Kosk' jokapäiväisen,
Sult' Herra; leivän saan,
Niin tydyn mielellän,
Aina hamaan kuolemaan,
Suo korkein Paimenen,
Ett' kaitsen tääll' niin laumas,
Ett' elon iäisen
Ja riemun saavat taivas.
Ettän sitt' tullesas,
Tääll' loppuu tekemään
Saan kruunun taivahas
Sult' seurass' enkelein."
Pastori Hacklin piti lyhyen rukouksen ja puhui sanoista- "Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja."
Hän puhui sydämeen sattuvia sanoja. Tuntui kuin Vapahtaja ja apostolit lehtorin syrjässä olisivat hymyilleet.
Saarnan jälkeen seurakunta urkujen säestyksellä veisasi:
"Me riemull' mainit mahdam Herramme hyvyyttä, Kiittää kuin parhain taidam' Armonsa kyllyyttä, Eija; laulakaa, Lunastetut olemme, kuoleman kadotuksest," V.V.K. 122:7.
Kirkosta kotiin mennessä ajettiin tavallista kovemmin. Sanottiin: "Viedä joul' kotti". Se jolla oli nopein hevonen ajoi toisten ohi ja vei ensimmäiseksi joulun kotiin. Kyllä meidän hevonenkin juoksi ,mutta minä olisin suonnut sen vielä kovemmin juoksevan. Muistin näet ne kaksi erilaista kakun puolikasta ja neljännyksen piimäjuustoa, jonka juhlan alussa oli kaikille lapsille jakanut välipalaksi.
Kotiin päästyä kurkistin heti Eeva-sisaren kanssa pöytäkääpin hyllylle, jossa nuo arvokkaat esineet ollvat, söimme niistä ja laskeuduimme sitten loikoilemaan olkien päälle.
Pian tapahtui jotain, mikä sai meidänkin kohottamaan päätämme. Isä oli aamulla kirkkoon mennessä pannut parhaat housut jalkaansa, sen äiti nyt vasta huomasi ja sanoi surunvoittoisesti. "Oleks' sä, kuules, pannu ne mustat housut jalkkas?"
'Noh, ko joul' on, niin joul' on", vastasi isä iloisesti.
Hyvässä sovussa taas juhlaa pitkitettiin veisulla, lukemisella ja rukouksella.
Uudenvuodenaattona tuotiin olkia lisää lattialle, samoin loppiaisena.
Hauska joulu se oli.
Tämän on kirjoittanut opettaja Juho Helomaa v. 1918. Lopuksi hän sanoo:
"Jos nyt vertailemme silloista joulua nykyaikaiseen jouluun, niin huomaamme suuria muutoksia tapahtuneen. Sydämellisesti soisin, että nykyinen joulu vieläkin olisi yhtä yksinkertainen, sopusointuinen, täynnä puhdasta, viatonta iloa ja sydämen rauhaa, muistellessamme Jeesuslasta Betlehemin seimessä ja enkelin sanoja: "Minä ilmoitan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja!'
|
