Hannes Helomaan muistelmat vanhemmistaan Juho Ja Natalia Helomaasta

Isäni Juho Helomaa syntyi Kulamaan Helkkilässä,Rauman maaseurakunnassa 7 pnä. syyskuuta 1842. Jussi poika, niinkuin häntä kotona nimitettiin, kaksoisena Eeva sisarensa keralla syntynyt, oli heikonlainen syntymästään, mutta vahvistui vähitetellen. Vanhempansa kuuluivat n.k, heränneisiin ja kodissa vallitsi vakava kristillismiehinen henki, jonka mukaan lapsetkin kasvatettiin. Peljättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin Jumalaa ja vanhempia. Liisa äidillä oli kaunis laulunääni ja lauleli hän ahkeraan askartensa lomassa

Abraham Achreniuksen hengellisiä lauluja ja virsiä. Äidistään runoili Juho -poikansa myöhemmin:

Äitini oli armahin,

Hänt unohtaa en voi,                                

Rintansa rikas rakkahin.                          

Ja ääni kaunis, oi                                     

Mä muistan miten riemuitsin,                  

Heräsin Jouluaamuisin,                           

Kun virsi sulosointuisin,                         

Jo äidin suusta soi.                                 

Kartanoihin Kaikkivallan.

Vahva oli uskossansa

Varma vapahtajastansa,

Siispä tunsi tuntehia

Riemun,rauhan,rinnassansa

Silloin vaihtui veisu kaunis

Kiitos kaikuva kohoili

Luokse laupeaan Jumalan

Isäni isä E m a n u e l oli jäyhä, juroluontoinen, mutta hyväsydämminen maanraivaaja. Silloin ei halla ollut harvinainen vieras Kulamaan pientareilla. Elämisen mahdollisuus vaati ahkeraa raatamista auringon noususta iltamyöhään. Elettiin hyvin vaatimattomasti ja oltiin vähään tyytyväisiä. Helkkilässä oli siihen aikaan matala asuinrakennus, sisältäen tuvan, sen perällä kamarin ja eteisen, sekä aitan. Karjasuojat oli toisellapuolen pihaa. Vasta poikansa Kustaan hallitessa taloa, rakennettiin nykyinen Helkkilä, laajennettiin viljelyksiä, aukaistiin viljellysten läpi juokseva Kulamaan joki, joten hallan vaara väheni, talous vaurastui.

Vanhemmat pojat Kustaa, ja Samuli saivat ottaa varhain osaa töihin isän rinnalla, kun Juho, vielä lapsen ijässä ja hintelänä kasvultaan, sai jatkaa leikkisillä oloa kaksoissisarensa Eevan kanssa, johon kiintyi erityisellä rakkaudella.

Lapsuusajastaan laulaa Juho myöhemmin:

Laps olin, elin iloissain,                           

Ah aika armahin,                                      

Viel Kyynelkaste kasvoillain,                   

Puhkeevi helmihin,                                  

Muistaissain kodin suloisan,                   

Kun isä kynti peltoaan,                            

Ja äiti polki rukkiaan,                              

Me lapset leikkeihin,                                

Kussa on nyt ajat armaat,  

Kotikunnaat kultaiset                                .

Kussa kasvinkumppalini,

Sisko sippani suloinen.

Missä äidin ääni armas,

Emon sävelet suloisat,

En nyt; enää milloinkana,

Empä ilmoisna ikinä,

Kiitosveisuja kauniita,

Kuule armaan äidin ääntä,

Vaikka silmäni sulaisi,

Kyyneleiksi kuluisivat,

Itku ei iloa tuota,

Valitus vaivaa vähennä,

Isäni vanhemmilla veljillä Kustaalla ja  Samulilla oli harras itseopiskelun ja tiedon halu.Kustaa oli 7 Samuli 4 vuotta Juhoa vanhempi, Mitään koulua ei heillä ollut mahdollista käydä, eikä mitään koulua ollut silloin vielä Rauman maaseurakunnassa. Mistä joku kirja käsiin saatiin, se visusti tarkkaan tutkittiin. Kirjoittamaan opeteltiin ominpäin. Olipa veljeksillä ollut oma käsinkirjoitettu pieni sanomalehtikin, johon veljekset vuoronsa mukaan ajatuksiaan laativat ja tätä lehteä sitten vielä jatkettiin ja toisilleen läheteltiin senkin jälkeen, kun Samuli ja Juho jo olivat poissa kotoaan, muualla lastenopettajina. Vuoden 1863 alussa, siis 20 vuotiaana sai Juho lähteä Turkuun, silloiseen n.k. Bell Lankaster kouluun, jossa valmistuttiin lukkareiksi ja lastenopettajiksi. Koulukurssi lienee kestänyt talvikuukaudet, noin kolme kuukautta.

Hänen sieltä saamansa todistus kuuluu seuraavasti:

Klockare kandidaten Johan Hellman har 5 månaders tid vid härvarande Bell Lankaster skola ökat sig i barnundetvisning och eger näjaktig färdighet att lära i synnerhet nybörjare, räcnar qvatuor species i enkla tai och bråk, samt skrifver läsligt stil, hvilket härmedelst

intygas af

Åbo, Bell Lankaster skola, den 24 april 1863.

Joh.Lundell, lärare. (sinetti)

Noin kolmen kuukauden kuluessa sitä silloin valmistuttiin kansanlasten opettajiksi, eivät olleet vaatimukset suuret. Saman ajan kuluessa, -muistan isäni kertoneen- sai hän vielä lisäksi harjoitella ensinvun antamista sairaus-ja loukkaantumis tapauksissa, haavojen ja luumurtumien sitomisessa, rokotuksessa, vieläpä harjoitella laulua ja soittoakin. Seuraavat todistukset samalta ajalta osoittavat opiskelujen kulun :

Att bondesonen Johan Hellman ifrån Raumo landsfirsamling, i tre månaders tid sysselsatt sig i härvarande Läne-Allmänna~Sjukhuset med utöfningen af lagre kirurgiska göromål, och derunder förvärfvat nöjaktig kunskap och färdighet i nåmnde afsende, får ja honom, Hellman till bevis meddela.

Abo den 23 april 1863.

Einar Indrenius.

Lasarettslåkare i Abo.

(sinetti)

Att bondesonen Johan Hellman ifrån Raumo landsförsamling uti trenne månaders tid freqventerad härvarande Central-Vaccin-Depot, satut derunder inhemtat nöjaktig kännedom uti de all vaccinatör tillkommande stycken, sådat varder honom, Hellman, hårmedelst tili bevis meddeladt, Åbo den 20 aprill 1863

F.V.Avellan.

Föresåndare för depoten.

(sinetti)

Att bondesonen Johan Hellman ifrån Raumo Landsförsamling, har handledd af undertecknad uti Kyrkosång, förvärvat sig den skicklighet deri, att han numera kan förestå en klockaretjenst satut leda kyrkosång i vilken församling som helst, hviket honom, Hellman till välförtjent bevis meddelas, Åbo den 20 aprill 1863.

0.M.Jernberg.

Kantor vid Domkyrkan i Åbo.

(sinetti)

Isäni on kirjoittanut raamattunsa muistilehdelle:

Vuonna 1863 syyskuun 1 pnä aloitin opettajatoimeni Taivassalon Taipaleen kylässä. V.1886 helmikuun 12 pnä aloin opetustyöni Loimaan Ala-lahteellä.

Saamansa todistusten nojalla sai Juho siis lastanopettajatoimen Taivassalossa ja aloitti siellä työnsä syyskuussa senjälkeen kun oli Turusta kotiin palanut ja kesäajan ollut kotona, samana vuonna 1863. Tähän toimeensa hän saamansa todistuksensa mukaan näyttää tulleen määrätyksi 12 p heinäkuuta 1863. Taivassalosta saamansa todistus kuuluu:

Skolläraren Johannes Hellman, född den 7 september 1842, äger berömlig Cristendoms kunskap, har ifrån den 12 Juli 1863 varit ambulutorisk barnlärare i nedannämnda församling, samt under denna tid ådagälaggt en i alla afsenden ärbar och sedlig vandel, äger ett fridsamt och mildt sinnelag, samt en framstående förmäga att med kärlek och ömhet handleda barn i undervisning, virat prov ph tillräck lig skicklighet och kännedom i sitt fack, äfvensöm att han nyttjar nådemedlem, hvilket härmed intyges, Töfsala den 16 juni 1865.

J.A.Colerus.

Cur.gerens.

Taivassalossa ollessaan on isäni harjoitellut soittoa. Urkuriksi hän lienee ensitilassa aikonut. Urkurikouluja ei siihen aikaan vielä ollut, vaan soittoharjoittelut pääasiassa itsekseen, jonkun urkurin tai muun soittotaitoisen ohjaamana, joilta saamilla todistuksilla haettiin urkuri-kanttorin virkoja. Seuruava todistus näyttää hänen harrastustensa kulkua:

Att barnläraren i denna Töfsala sockens moderkyrkoförsamling, Johan Hellman äger skicklighet och kunskap såväl i teori, som praktik uti koral och annan musik, varder honom Johan Hellman tili välförtjent vittnesbörd, hos hvar och en vid ansökning af sadan befattning tili det bästa rekommenderat. Töfsala den 26 april 1865.

Carl Gustaf Marklund.

Orgelnist och kantor vid Töfsala sockens

moderkyrka. (sinetti)

Tämän jälkeen muutti isäni Loimaalle, toimien siellä 10 vuotta. Koulu oli kiertävä, niinkuin Taivassalossakin ja alkoi se 12 pnä helmikuuta 1866 Loimaan Ala-Lähteellä. Seuraavat vuodet olivat hirveät katovuodet. Näistä ajoista 1867-8 muistan isäni usein kertoneen. Suuri hätä ja puute vallitsi vauraissakin taloissa. Siihen aikaan olivat huoneetkin kylmiä ja varustamattomia. Koulu viipyi 6 viikkoa paikassaan, muuttaen talosta taloon.Lapset olivat sairaita ja aliravittuja, kalpeita,usein huonosti ja vaillinaisesti puettujakin, kylmää vastaan. Kerjäläislaumat kulkivat talosta taloon hakien jotakin henkensä pitimeksi, kunnes jonnekin tuupertuivat kuumeen murtamina. Sekaleipää sai opettajakin syödä, mutta säilyi sentään, parhaassa ijässään ollen, pääasiassa terveenä. Tästä kauheasta ajasta on hän silloin kirjoittanut seuraavan runon:

Oi Suomi Herttaiseni,

Sä ennen iloa,

Mun annoit isilleni,

Ja maasta eloa.

Vaan voi, nyt kansa huokaa,

Sulossa Suomessa,

Vaikk käypi kirves kuokka,

On pelto laihotta.

Ihmiset nälän vuoksi,

Tukassaan nääntyvät,

Vaan minne, kenen luoksi,

Hädässään kääntyvät? 

Suuresti Suomi suree,

Kun laiho lakastuu,

Ja kylmä koura puree,

Ja jyvät surkastuu.

Suuresti surkeudet.

Päällämme painavat,

Murhat ja varkaudet,

Maassamme raivoovat,

Ja tuima lavantauti,

Tuhoopi kansassa,

Kun jäkäliä nauttii,

Ei sula vatsassa.

Oi orvot vaikeasti,

Valittaa vaivaansa.

Kun kuollo kauheasti.

Vei heiltä turvansa.

Vaan vaikka kyynel vuotaa,

Kasvoille valjuille,

Ei huojennusta tuota,

Suurelle surulle

Tykösi Taivaan isä,

Me kurjat käännymme,

Ah, armos meille lisää,

Me muutoin näännymme.

Katsahda armiaasti,

Hirmuista hätäämme,

Ja anna laupiaasti,

Apua maallemme .

Suo taasen hedelmöitä,

Suloisen Suomemme,

Lastesi tue töitä.

Lohduta kansaamme,

Armosi anna loistaa,

Köyhälle maallemme,

Pois nälkä taudit poista,

Oi suojaa Suomemme.

Kotitarpeen viinan poltto oli saanut surmaniskun, mutta juoppous rehoitti kansassa sittenkin suurena pahana, sillä juurtunutta tapaa ei hevillä saatu pois juurrutetuksi. Silloin levitti Loimaan Aittamäen oluttehdas turmiollista juomaansa ja lienee sitä myyty jonkin aikaa kauppapuodeissakin. Silloin harjaantui isänikin vähitellen oluen nauttimisesta maistamaan joskus karkeampaakin ainetta ja olihan olutkin siihen aikaan paljon väkevämpää kuin nyt, joten siitäkin juovuttiin. Sen ajan oloja kuvaa eräs hänen runonsa kohta:

Oi tuokin seikka oppineet, ottavat ryypynkin.

Ja onko ihme -lukeneet, nauttii ne hölmötkin.

En tiedä mikä järjen vei, vaan huonompi en ollut, ei,

Siis malja herraseni, hei,- Maistaahan naisetkin.

Myöhemmin, kuni hän alkaneen raittiusliikkeen esitaistelijana Perniössä noin 1883-90 luvulla kirjoitteli raittiusrunoja, on hän kirjoittanut seuraavan, aikaisemmin Loimaalla kokemiaan seikkoja kuvaavan humoristisen runon:

Kerran tuolla Hölmölässä,

Kujin Kurakoskee päin,

Oleskelin pöllölässä,

Kerron, mitä siellä näin.

Huoneet ovat kaikkialla,

Risat, rasat, riutuneet,

Hirsiä on kartanolla,

Mutta siihen mädänneat.

Lähellä on Hölmöjoki,

Siinä kuohuu koskikin,

Mutta mustat on kuin noki,

Penkit, punkat, pöydätkin.

Kirjoja mull oli Niitä,

Tarjosin mä heillekin,

Mutta pöllön muori siitä,

Sanoi: mitä, meillekin.

Meill on niitä liiaksikin,

On vaikk antaa sullekin,

Yks on tuolla kaapissakin,

Missä kaikki lieneekin.

Toimeen tulon ilman noita,

Olen talon pitänyt,

Ilman herrain hopinoita,

Olen täksi elänyt.

Pöllö tuli markkinoilta,

Kuinka hänen laitans on?

Tulee tallustelee noilta.

Horjuu, ja on lakitoin.

Huonon reisun tuo taas teki,

Alkoi akka taasenkin,

Poissa hevonen ja reki,

Poissa varmaan rahatkin.

Kädet kohmettuneet jäässä,

Missä lienee lakkikin,

Mutta värkkiä on päässä,

Povessa on pullokin.

Tulkoon tänne vaikka viisi,

Alkoi äijä ääntämään,

Tulkoon vaikka itse hiisi,

Nyt en pelkää ketäkään.

Täss on, pojat, Pöllön ukko,

Hölmölässä viisain mies,

Vaan tuo ämmä riikinkukko,

Hulluinhuoneeseen käy ties.

Malja meidän mokkanokka,

Näetkö, mull on viinaakin,

Ämmäkös vain ryypyn ottaa,

Liite, liite, mullekin.

Seikoista nyt seuraavista,

Sanat eivät riitä, ei,

Akka villikissan lailla,

Ukkoparan pullon vei.

Itkenkö mä vaiko nauran,

Pöllöparkaa, Juuri kuin,

Piti tuloryypyn saaman,

Jäikin äijä tyhjin suin.

Mutta leukanalkutukset,

Alkoi tuosta tulvailla,

Sitten korvain kalkutukset,

Tappelua, tohinaa.

Pöllö potki, pytyt kieri,

Pulloaan ei saanut vaan,

Vakaa vaimo, vankka muori,

Säilytteli saalistaan.

Viimein äijä harmissansa,

Kojuhunsa koikahti,

Luki kostosanojansa,

Siihen sitten nukahti.

Mutta mummo, kuultuansa,

Ukon kovin kuorsaavan,

Läksi hänkin puolestansa,

Herkkuansa hakemaan.

Pianpa löysi ,haisti, maisti,

Virvoitteli voimia,

Pianpa virkos akan aisti,

Tuopa tuotti toimia.

Pullon pisti povehensa,

Alkoi voita kirnuta,

Rynkytteli riemuissansa,

Mutta-, voipa hirmua.

Pullo putos povestansa,

Loiskis, -kirnuun luikahti,

Sinne meni menoansa,

Alle piimän puikahti.

Muija haki hartahasti,

Pudonnutta pulloaan.

Käsin olkapäähän asti.

Kouraeli kirnuaan.

Eipäs mennyt rikki sentään,

Huusi iloisesti vain,

Kyllä sulle paikan näytän,

Kosk et pysy povessain.

Maistoi kerran, kohta toisen,

Pulputteli pullostaan,

Pisti pian pullon moisen,

Poskehensa kerrassaan,

Nytpä kuohui kirnu kurja,

Koskena se kohisi,

Muori mänttäsi kuin hurja,

Vaahdoten voi sohisi.

Viimein viina voiton otti,

Akka kaatui keikahti,

Tarttui kirnuun, ylös koitti,

Siihen sekin luikahti.

Siihen pöllön muori kaatui,

Siinä piimä piri,

Siihen voi ja maito maatui,

Kirnu kieri, kolisi,

Päivä päättyi, kirnumiset,

Kaikki oli levossa,

Ainoasti kuorsaamiset,

Kuului pöllön talossa.

Permannolla piimän päällä,

Vankka vaimo kuorsaili,

Ukko sänkyssänsä siellä,

Vaimoansa vastaili.

Oltuaan kuusi vuotta Loimaalla meni isäni naimisiin Natalia Karoliina Sundberg: in kanssa. Hän,-äitini, oli silloin Loimaalla erään Turkulaisen liikkeen kaupanhoitajana. Äitini syntyi Hämeenlinnassa 4/9-1844. Hänen isällään oli värjäys- ja kankaiden valkkaus- ja rässäysliike omassa talossaan. Hankkimani sukuselvityksen mukaan on värjäri Herlrik Gristian Sundberg, synt. 1771 kuollut 17/4-1836 ja vaimonsa Cristina o.s. Berg, synt. Tukholmassa 31/12 1768, kuollut 17/11-1858.

Heillä oli poika Lars Cristian Sundberg, synt. 10/6-1810 Hämeenlinnassa, vaimonsa Eva Gustava Lil jeqvist, synt. 15/9-1826. Heillä. lienee ollut mainittu liike ja talo Henrik Cristian Sundberg in jälkeen. Mikäli muistan äitini kertoneen, olivat he hyvissä varoissa, mutta kohtalokas tulipalo oli hävittänyt kaikki, jonka jälkeen muuttivat Asikkalaan, jossa äitini isä oli harjoittanut samaa ammattia, Äitini lienee samoihin aikoihin lähtenyt kotoaan ansiolle, liikeapulaiseksi joutuen Loimaalle ,jossa meni isäni kanssa. naimisiin v.1872.

Vuonna 1874 jätti isäni virkansa Loimaalla viransijaisen haltuun ja muutti äitini keralla Jyväskylään, seminaarin oppilaaksi, aikomuksella tulla kansakoulun opettajaksi. Seminaarissa olonsa muodostui kuitenkin lyhyeksi, siihen lienevät vaikuttaneet eri syyt ja olosuhteet, joten noin parin kuukauden aina seminaarissa muodostui vaan melkein kuuntelemiseksi ja jo jouluksi he muuttivat takaisin Loimaalle. Heidän ensimmäinen lapsensa, tämän kirjoittaja, syntyi heidän Jyväskylässä ollessaan 20/9-1874. Seminaarissa olostaan on isäni saanut seuraavan todistuksen:

Että kiertokoulun opettaja Johan Hellman on tämän lukukauden alusta viime syyskuun 27 päivään asti ollut oppilaana seminaarin ensimmäisellä luokalla ja sen jälkeen hospitanttina käynyt kuuntelemassa luennoita samassa laitoksessa, saan hänen pyynnöstänsä täten todistaa,

Jyväskylässä, lokakuun 28 p, 1874.

K. G. Leinberg. Seminaarin johtaja.

Vuonna 1875 haki isäni opettajaksi Perniöön, jonne myöskin sai kutsun sekä aloitti toimensa siellä marraskuun 1 pnä, jota osoittaa seuraava asiakirja: .

Että Perniön seurakunnan Kirkkoraadi on päätöksen kautta elokuun 13 päiv. v.1875 määrännyt lastenopettajan Loimaalla Johan Hellman, hänen hakemuksensa johdosta, toiseksi kiertokoulunopettajaksi mainitussa Perniön seurakunnassa ja että, koska tämän päätöksen yli ei ole valituksia tehty, se on laillisen voiman voittanut, siitä kuin myös että määrätyn opettajan virantoimitus alkaa 1,si päivänä marraskuuta 1875, saapi Perniön Kirkkoherran virasto, kirkkoraadin määräyksen mukaan, Johan Hellman ylle tämän kautta tiedon antaa,

Perniössä, 26 p.syyskuuta 1875.

L.G.V.Törnvall.

Prov. ja kirkkoherra.

Kirkkoraadin esimies.

Tämän jälkeen kävi isäni tie vaimonsa ja pienen poikansa kanssa Perniöön, jonne siis muuttivat syyskesästä 1875, asettuen asumaan Kirkonkylän Prestkullaan. Isäni alkoi hakea itselleen soittokonetta ja keksi Teijon Tehtaan Kirkosta käyttökelvottomina poistetut urut joista hän kolmen kuukauden työn jälkeen sai itselleen kaksi äänikertaiset, puupiippuiset urut. Niitä ei ollut osattu korjata ja isäni sai ne 12 markalla. Pelipöytä oli niissä noin 6 oktaavia ja isäni teki niihin pedaalin lisää. Nämät urut soivat kauniisti olivat vähän leveämmät kuin nykyinen suurempi urkuharmooni. Nämät urut kuljetti isäni sitten mukanaan koulutaloihin, joissa paikallaan viivyttiin aina kolme kuukautta. Suurimman bassopiipun päässä muistan olleen liimattuna paperilapun, jossa mainittiin: Snickare och Orgelmakare i Åbo 1846. Siis olivat ne tehdyt Turussa ja luultavasti on sama tekijä niitä valmistanut enemmänkin, koska muistan niiden olleen ulkoasultaankin tehdasmaista, kauniimpaa työtä. Muistan isäni kertoneen, että kun hän iltapuhteina Prostkullassa teki urkujensa korjausta, halusin minä olla vieressä seuraamassa ja pyysin näyttää isälle valoa kynttilällä. Olin silloin noin 2 vuotias. Nämät urut, jotka isäni myi erääseen taloon v.1892, eivät ole ikävä kylläkin löytyneet, Ne olisi ollut saatava Perniön museoon. Kunnallisneuvos Kaarlonen, saatuansa minulta 30 vuotta myöhemmin kuulla niistä, rupesi niitä heti tiedustelemaan, mutta niitä ei löytynyt; Sai vaan tietää, että ne olivat aikoja sitten viety toiseen pitäjään, josta niitä myöskin tiedusteltiin, tuloksetta.

Sovittuaan toisen opettajan kanssa piirijaosta, tuli isäni koulupiiriksi pitäjän n.k. yläkulma. Kun koulu oli paikassaan 3 kuukautta, tuli siis lukuvuonna oltua kolmessa paikassa, siis ainaista muuttamista. Kaikki kyläin talot täytyi isäni siis käydä moneen kertaan tämän pitkän ajan, 30 vuoden kuluessa, jotka hän toimi Perniössä. Joissakin taloissa saattoi olla jokin pienempi rakennus, johon koulu sijoitettiin, mutta useinkin saivat talolliset luovuttaa salinsa kouluksi, ja opettajalle kamarin samasta rakennuksesta, missä talon väki oli, koululapset, opettaja ja talonväki saivat useinkin vielä kulkea samasta käytävästä taloon. Useinkin olivat salit kylmiä ja vetoisia, ilman kaksinkertaisia ikkunoita. Eipä ollut ihme, jos lapset ja opettajakin väliin sairastuivat.

Opettajan rahapalkka oli 325 markkaa, lisäksi 7 ja ½ tynnyriä rukiita. Tästä palkastaan oli opettajan suoritettava vielä ruuastaan koulutaloon, mutta useinkin antoivat talolliset ruan maksutta.

Useat vuodet kierteli isäni perheineen koulutalosta toiseen, eikä ollut hauskaa muuttaa kaikkine kimpsuineen, urkuineen ja lapsetkin mukana. Veljeni Väinö syntyi 1876 ja sisareni Helma 1879. Sisareni syntymän muistan .Oltiin silloin Kyynämäen Kylässä.

Koulun työpäivän aloitti ja lopetti isäni soittamalla ja veisaamalla virren ja lukemalla rukouksen, johon tilaisuuteen useinkin talon väkikin otti osaa. Myöskin soitti isäni nuorempana viulua. Muistan hänen usein iltojen ratoksi soitelleen vilua ja urkujaan toisten iloksi. Hänen koulupiiriinsä kuuluivat, Sauru Paarskylä, Vihiniemi, Kyynärä, Lapparla, Kosken tehdas, Lemu, Asteljoki, Ervelä, Kontola, Huhti, Knaapila,Tuohittu, Suomenkylä, Ylikylä, Mussaari, Tilkkala, Sormijärvi, Kieronperä, Haaroinen. Talonpojan-Teijo ,y.m. Muistan erikoisemmin muuton Paarskylän kartanoon syksyllä 1880. Kartanon omisti silloin hra Hammaren, joka esiintyi hyvin ylimielisesti isääni kohtaan, eikä ollut varannut mitään suojaa koulua ja opettajaa varten. Seisottiin ja aprikoittiin pihalla, sisareni äidin käsivarsilla leväten, hän ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Vihdoin ruvettiin tyhjentämään pienempää rakennusta, jossa talon väki oli tehnyt puutöitä iltatöinä ja josta oli suuri siivoominen, onnenkuin voitiin siinä majailla ja koulua pitää.

Sanana syksynä tuli lumi maahan syyskuun 29 pnä, joka lumi pysyi talven ja ihmisten perunat jäivät ylösottamatta, lumen alle. Muistan, miten sain tallustella isäni perässä silloin 6 vanhana Mikon sunnuntain aamulla Perniön kirkkoon, 6 kilometriä ja jolloin näimme ihmisiä perunain kaivamisessa lumen alta perunamailla Perniön aukealla.

Alituinen muuttaminen perheen kanssa kävi tukalaksi, joten vanhempani alkoivat hommata omaa kotia, Varsinkin äidille kun lapset olivat pieniä, kävi ainainen muutto ylivoimakseksi. Noin 5 vuotta sitä kuljeksivaa elämää kuitenkin vietettiin, kunnes vanhempani jäivät vakinaisesti asumaan Ervelän Tuomolaan, josta vuokrasivat talon pikkurivin. Tästä vakinaisesta olinpaikasta isä sitten yksin kävi koulutaloissa kouluaan pitämässä, eikä urkuja senjälkeen enään kuljetettu koulupaikkaan. Ervelästä oli 5 kilometriä kirkolle ja oli siitä lyhyemmät matkat suurimmalle osalle koulupiiriä, melkein samanverran joka taholle.

Vuonna 1881 alkoivat vanhempani puuhata omaa kotia. Paikan he löysivät Ervelän Tuomolan maalta, noin vajaan kilometrin päästä Ervelän Tuomolasta, jossa asuttiin vuokralla pienemmässä rivissä. Paikka sijaitsi Yläkulman tien varrella, teiden ristoksessa, josta tie erkani Ervelään, Lemuun ynnä muualle. Oli ihmeeellistä, mitenkä he niin pienistä tuloista, ilman entisiä säästöjä, voivat ajatellakaan rakentamista.

Isäni osti erään vanhan rakennuksen Öyrilän kylästä, maksaen siitä 150 markkaa, joka sitten talvella 1882 siirrettiin talkoolla Öyrilästä rakennuspaikalle. Kaikki likikylien isännät olivat siinä talkoossa mukana ja moni toi vielä lisäksi metsästään lisähirrenkin. Äitini oli toimelias puolestaan puuhaamaan, kokoili jo ennemmin ruokavaroja talkoota varten, joten hän sitten saatti kestitä isäntiä ruualla ja kahvilla Ervelän Tuomolassa, jonne kokoontuivat kuormiensa purkamisen jälkeen. Äitini oli etevä neuloja ja kokki. Pienellä käsikoneellaan hän neuloi paljon pitäjäläisillekin sekä kävi taloissa kokkina, pitojen sattuessa, oli kätevä ja ahkera, joka osaltaan vaikutti paljon kodin rakentamisessa. Keväällä alettiin porata kiviä rakennuspaikalla ja senjälkeen alkoi rakentaminen. Työmiehet saivat siihen aikaan markan päivässä omine ruokineen ja silloin ahersivat työmiehet aamusta varhain iltamyöhään. Rakennus, jossa oli kolme kamaria, keittiö leivinuunilla, kellari alla sekä umpinainen lasiseinillä varustettu eteinen kahdella käytävällä, valmistui elokuusaa 1882 siihen kuntoon, että keittiö ja kamari olivat valmiit, joten saatiin muuttaa uuteen kotiin. Muistan olleen yöllä kovan ukonilman, kun ensimmistä yötä oltiin omassa kodissa. Vähitellen vuosien varrella valmistui sitten lisää kaksi huonettaa ja navettakin ulkohuoneineen. Monet vuodet oli meillä oma lehmäkin, joten saatiin maitoa ja voita. Kyllä oli äidillä työtä, kun kaiken lisäksi piti vielä lehmäkin hoitaa ja lypsää. Tonttimaata koetettiin sitten istututuksilla kaunistaa, sillä alkuaan paikalla ei kasvanut kuin 2 suurempaa haapaa, joiden juurelle istutettiin maja papupuista, joita sireenien ja poppelien keralla tuotiin pappilan puistosta. Perunamaata raivattiin noin 7 nelikon istutus ala, joten perunat saatiin omasta maasta. Ympäri tontin istutettiin poppeleita, jotka pian vartioivat suuriksi puiksi ja sireenitkin alkoivat pian kukkia ympäri rakennuksen. Kodista, jonka isä nimitti Laaksolaksi, ja joka vieläkin on Laaksola niminen, nyt eroitettuna eri palstatilaksi, tuli silloin muutamassa vuodessa kaunis paikka, joka hyvin huomattiin, maantietä kujettaessa sivuitse. Silloin 1880-90 luvulla oli hyvät vuodet ja kaikki oli halpaa. Työtä tehtiin ahkerasti ja tyydyttiin vähään. Tynnyri ruista myytiin 12 markalla. Perniössä oli silloin kappalaisen palkka 800 vuodessa, lisäksi puustelli. Silloin oli markka suuri raha. Kotimme rakentaminen vaati isän tekemään velkaa Perniön säästöpankkiin 325 markkaa, jonka vuotuinen korko noin 20 markkaa rasitti hänen pientä palkkaansa kauvan, kun hänen rahapalkkansa oli vain 325 markkaa vuodessa. Vuonna 1885 aloin minä veljeni Väinön kanssa käydä Kirkonkylän kansakoulussa ja kävimme tuon 5 kilometrin matkan edestakasin joka päivä. Vähän myöhempään alkoi sisaremmekin saman tien. Isän vähistä tuloistsa oli vaikeaa saada kaikkia menoja suoritetuksi, jonka takia puutekin usein tahtoi vallita. Ruoka oli useinkin heikkoa. Me lapset saimme kouluevääksemme leipäää ja maitopullon, harvoin muuta. Koulukeittoloista ei silloin tiedetty vielä mitään.

Terveenä sentään suurin piirtein saatiin elää, vaikka olimme heikkoja, huonosti puettuja ja aliravittuja, Äitimme oli aina voimakas ja terve. Isä useinkin sairaaloinen ja raihnas. Vuonna 1889 sai Hannes poika lähteä 15 vanhana Turkuun kauppa-apulaiseksi. V.1892 lähti Väinö Veli Hannes veljensä mukana Raumalle ja sieltä merille. Senjälkeen nuorin, Helma sisaremme Pääsi Jyväskylän seminaariin 1898, oltuaan ensin Samuli-Sedän luona Tampereella talvikauden.

Tämän jälkeen oli ainoastaan Helma sisaremme enään kotona kesäaikana, kunnes valmistuija lähti opettajaksi Huittisten Raijalan kouluun 1902. Äitimme lähti silloin Helman mukana, joten koti jäi kylmille ja isä oli yksinään koulupaikoissaan, kunnes hän v.1905 erosi eläkettä vastaan virastaan, palveltuaan Perniön seurakuntaa 30 vuotta. Tällöin muutti isä ja äiti Raumalle, koska isä halusi synnyinseudulleen. Eläkettä hän sai 300 markkaa Perniön kunnalta ja valtio antoi 200 markkaa ylimääräisenä eläkkeenä, edellisen lisäksi.

Kun Turun Karjan rataa alettiin rakentaa, oli se suunniteltu rakennetavaksi Perniön kirkonkylän kautta, mutta yläkulmalaisten pyynnöistä, varsinkin kun Kirkonkylän asukkaat eivät tahtoneet rakentaa kirkonkylän kautta, ihme kyllä, vaan kannattivat radan suuntaa enemmän sisämaahan Ervelän-Kosken kautta, Paarskylästä alkaen, peläten kirkkorauhan häiriötä ja muuta Ievottomuttta radasta ja asemasta aiheutuvan, viitoitettiin rata läpi Ervelän kylän ja Lemun suon, jolloin huomattiin, että rata tuli sen kautta halvemmaksi. Tätä suuntaa oli isänikin innolla ajamassa sanomalehtikirjoituksilla toivoen siitä koituvan hänelle persoonallista etua, koska rata oli viitoitettu läpi hänen alueensa, joten rakennukset olisivat tulleet lunastettaviksi. Rata tehtiinkin sitten läpi Ervelän, josta maanomistajat paljon hyötyivät, mutta kuitenkin se lopullisesti sivuutti Laaksolan, mennen aivan aidan takaa, joten siitä ei koitunut köyhälle opettajalle mitään muuta kuin ikävyyksiä, kun rakennusaikana oli ratatöissä kaikenlaista kulkuriväkeä, jotka elivät pahoin ja kylvivät huonoja tapojaan paikkakuntalaisiin, tehden elämän rauhattomaksi. Perniön kirkonkylä jäi täten syrjäisen asemaan, kun rata sivuutti sen viiden kilometrin takaa. Miten vilkas ja huomattava paikka olisikaan nyt Perniön Kirkonkylä, jos siellä olisi rautatien asema. Ehkä se jo olisi kauppala.

Noin vuonna 1880 maassamme alkanut raittiusliike sai isästänikin hartaan kannattajansa ja työntekijänsä. Vuonna 1883 kirjoitti hän itsensä ja perheensä Perniössä perustettuun raittiusseuraan, jonka jälkeen hän ei myöskään koskaan väkijuomia eikä viiniään maistanut, Raittiustyö sai aluksi paljon vastustustakin, kaikenlaisia ennakkoluuloja, vieläpä pilkkaakin osakseen.

Perniöön silloin kappalaiseksi muuttaneen pastori Frans Edvard Silvanderin (myöhemmin Salokas, kuoli rovastina Antreassa) tarmokkaasta työstä raittiusasian hyväksi alkoi maalaistenkin näkökannat muuttua. Pastori Silvander oli mukaansa tempaava reipas puhuja joka koko nuoruutensa innolla uhrasi aikansa ja tarmonsa raittiusasian ajamiseen papin tehtävien ohella. Pian oli raittiusseuralla oma talokin Perniön Lupajan kylässä, jossa kokouksia ja juhlia pidettiin. Isäni alkoi silloin kirjoitella hauskoja, kertovia, väliin sattuvan pureviakin pilarunojaan juoppoudesta ja juomatapojen surkeudesta. Pastori S. piti puheita jaa isäni lausui tunnettuun hauskaan tapaansa runojaan, jotka vetivät tilaisuuksiin kansaa.

Muina innokkaina raittiustyön tekijöinä oli maanviljelijä, sittemmin tunnettu museomies ja kunnallisneuvos Kaarlonen, opettajat Alin ja Olga Selander-Sela, nahkuri Ossian Alve y.m. Raittiutta alettiin kannattaa, juomatapoja hävetä. Vuorokeskustelu Maisteri Aholin ja Kuivalan Kestikievari esitettiin usein. Isäni oli suosittu Kuivalana ja viinan puoltajana, jonkun toisen, useinkin pastori Silvandarin ollen maisteri Aholinina.

Isäni sai silloin 1890-95 luvulla tehdä pyynnöstä paljon matkoja raittiuskokouksiin ja juhliin lausumaan runojaan ja esittämään vuorokeskustelussa Kuivalan Kestikievaria. Varsinkin kesäisin olivat nämät matkat hänelle suureksi virkistykseksi ja sai hän niistä korvaukset mätkakuluistaan, innostuipa moni yksityinenkin näillä matkoilla häntä puhuttelemaan, tahtoen antaa vähän matkakuluiksi.

Runossaan " Käynti Koulumestarin luona " kuvailee isäni kotiamme Laaksolaa joka noin vuosina 1885-8 oli ehtinyt tulla täyteen kuntoon rakennustensa puolesta ja puut ja pensaat olivat jo ehtineet kasvaa. Tähän aikaan, jolloin alkanut raittiustyökin alkoi tehdä voittokulkuaan kautta maan, on isäni kirjoittanut useimmat raittiutta koskevat runonsa, joita hän sitten kävi esittämässä eri tilaisuuksissa. Kävipä kerran Oulussa asti raittiuskokouksessa lausumassa runojaan, sinne kutsuttuna. Muistan isäni kertoneen että kun hän tuli alas puhuja korokkeelta lausumasta, tuli useita outoja henkilöitä innostuneena kiittämään ja keskustelemaan hänen kanssaan, ja moni pyysi saada antaa vähän matkarahaa. Samanlaista sattui hänelle muuallakin lausuntamatkoillaan. Muistan, kuinka keväällä 1890 Turussa Kupittaalla raittiusjuhlassa yleisö oli hyvin riemuissaan ja haltioitunut isän humoristisesta runonlausunnasta ja vuorokeskustelun Kuivalan Kestikievarin esityksestä, isäni esiintyessä Kuivalan Kestikievarina ja pastori Frans Edvard Silvanderin esittäessä maisteri Aholinia.

Isäni kirjoittamat " Kiehkura Kertomarunoja" lausuttavaksi raittius kokouksissa, ilmestyi painosta Porissa,Filip Varen in kirjapainosta v.1896. "Raittiutta runoissa" Raittiuskokouksissa lausuttaviksi painettiin Auran Kirjapainossa v.1891.

" Uskonnollisia Veisuja. kotihartaudeksi" 1892,

" Isänmaallisia Lauluja nuorisolle" 1892.

" Lempilauluja nuorisolle" 1895.

Nämät kolme viimeksi mainittua runovihkosta painettiin G.V.Vilen ja kumpp.kirjapainossa Turussa.

Isäni myi näitä runovihkojaan pääasiassa itse kotonaan kokouksissa ja matkoillaan. Varsinkin raittiusrunot olivat hyvin pidettyjä ja kysyttyjä.

Viimeiset kaksi vuotta t.1903-5 oleskeli isä yksinään Perniössä koulupaikoissaan työaikansa, lähtien kesäksi Raumalle ja Huittisiin. Tällä ajalla sai hän maksetuksi velkansa pankkiin ja vielä kootuksi jonkun verran. Koti Laaksola myytiin v1904 1,750 markasta, joten isällä oli noin 3,000:- markkaa Raumalle muuttaessaan. Raumalla sijoittuivat isä ja äiti asumaan erään sukulaisen Juho ja Mari Heinosen taloon, Turun tullissa. Vanhan opettajan hermostuneisuus, huono verenkierto, joka aiheutti jalkojen turpomisen ja niiden tarkan hoidon, ynnä muuta raihnaisuudet alkoivat häntä kiusata, joskin hän toisinaan varsinkin kesäisin oli terveempi ja jolloin entinen huomasitinen luonto vielä väliin pilkahti esiin. vanhoissa muistoissaan hän vietti aikansa, ajatellen, muistiin kirjoitellen ja tutkien.

Vuonna 1909 julkaisi hän kirjoittamansa kirjan " Muistelmia Rauman kaupungin entisistä muinaisista ja nykyisistä oloista" . Sen painoksen 2,000 kappaletta myi hän melkein yksin, joka puuha piti hänen virkeänä viimeiset elinvuotensa. Sen jälkeen painettiin tämä kirja uudestaan paljon kysyttynä kirjakauppias Lauri Vithfot in toimesta,1931.

Isäni kuoli helmikuun 25 pnä 1917. Hän oli jo pitemmän ajan ollut huonovointinen ja voimat alkoivat vähitellen paeta. Näin hänet viimeisen kerran pari viikkoa ennen kuolemaansa, jolloin kävin vanhempiani tapaamassa Raumalla ollessani matkalla Poriin Suomi-yhtiön toimessa. Tulin asuntooni Porissa Reposaarelta, jolloin ilmoitettiin äitini puhelimitse ilmoittaneen kuolemasta. Tein siihen aikaan muuttoa Turusta Poriin ja perheeni oli vielä Turussa. Kuolemantiedon saatuani matkustin Raumalle toimittamaan isälle viimeisiä palvelluksia,mitä tilanne vaati.

Isäni maallinen vaellus oli päättynyt. Pitkä työpäivä monine vaiheineen illalle ehtinyt. Suuri on se lapsijoukkokin, joka aikoinaan oli käynyt "Hellman in koulua" ja joille isäni 42 vuoden aikana oli opetusta antanut Taivassalossa, Loimaalla ja Perniössä.

Liitän tähän hänen kirjoittamansa "opettajan virren ":

Herra Sinä olet minun.

Elämäni antanut,

Sitten kasteessa jo Sinun,

Lapseksesi ottanut.

Rukoilee siis Sinua,

Isä- kuule minua,

Anna mulle ymmärrystä,

Voimilleni virkistystä.

Että voisin koulussani.

Nuorisoa kehittää,

Suloisessa Suomessani,

Valon valtaa levittää.

Anna kasvaa kauniisti,

Kuten kukat sulosti.

Tiedon taidon nuorukaisten,

Armaan maamme lapsukaisten.

Anna että raittihina,

Toimissani työskelen,

Taitavana tarhurina,

Taimiasi hoitelee.

Armon isä laupias,

Lämmitä sä paisteellas,

Että taimet tarmoa saisi,

Toivon kukat kukoistaisi.

Apuas suo armollista,

Suojaa koulutoimia,

Että noista pienoisista,

Tulis taivaan toimia.

Ja kun kerran ruumiini,

Riutuu- ota sieluni,

Ilohosi-, siellä sitten,

Kiitän kanssa enkelitten.

Sanomalehti Länsi-Suomi Raumalla julkaisi seuraavan muistoklrjoituksen 27 pnä helmikuuta 1917, jonka uskon olevan isän entisen oppilaan kansakoulun tarkastaja Mauno Knaapisen kirjoittaman, joka silloin asui Raumalla:

Viime lauvantaina vaipui täällä kuollon uneen kiertokoulunopetta ja ja kansanrunoilija Juho Hellman-Helomaa 74 vuoden ikäisenä. Juho Helomaa oli syntynyt Rauman maaseurakunnan Kulamaan Helkkilässä jossa hänen isänsä oli maanviljelijänä. Jo lapsuudenkodissaan sai Juho Helomaa vaikutteita, jotka tulivat määrääviksi hänelle koko elämän ijäksi. Vanhemmat olivat nimittäin herännäisyysliikkeen uskollisia kannattajia, jotka kasvattivat lapsensakin pietismin ankaran hengen mukaisessa Jumalan pelvossa ja totuudentunnossa. Hänen äidillään oli runollisia taipumuksia ja harvinaisen kaunis laulunääni, jotka Juho-poika sai perinnöksi. Taipumukset lauluun ja henkiseen työhön yleensä ilmenivät hänessä varhain, joten vanhemmat päättivät toimittaa kädet kouluun. Turun Lankasterikoulun oppilaaksi tuli Juho Helomaa v.1865 ja siitä päästyään sekä suoritettuaan senaikuiset lukkari ja urkurikoulut, nimitettiin Juho Helomaa kiertokoulun opettajaksi Taivassalon emäseurakuntaan, mistä v.1866 muutti Loimaalle. V. 1874 lähti hän opinteille Jyväskylän seminaariin, mutta oli pian pakotettu heikentyneen terveytensä tähden palaamaan entiseen toimeensa. V.1875 muutti hän kiertokoulunopettajaksi Perniöön, jossa toimi kokonaista 30 vuotta. 42 vuotta oli Juho Helomaa toiminut pienokaisten opettajana, kun hän v.1905 luopui opettajatoimestaan ja palasi loppuijäkseen suuresti rakastamalleen kotiseudulleen Rauman kaupunkiin, missä on elämänsä ehtoopuolen viettänyt.

Juho Helomaa oli maamme vanhemman raittiusväen piirissä varsin tunnettu mies. Se joka viime vuosisadan loppupuoliskolla kävi yleisissä raittiuskokouksissa, näki usein opettaja Juho Helomaan niissä hartaana osanottajana, Niissä hän herätti huomiota ahkerana runonlausujana ja runoseppona. Juho Helomaa onkin luettava harvojen raittiusrunoilijaimme joukkoon. Painosta on hän julkaissut runoja 3 vihkoa. "Pilaruroja, raittiuskouksissa lausuttavaksi ja kotona luettevaksi" Turku v.1891 ja kaksi vihkoa kertomarunoja, jotka maisteri F.Varen on liittänyt yhteen nimellä "Kiehkura Kertomarunoja" Pori v.1895. Isänmaallisia lauluja nuorisolle v.1892. Uskonnollisia veisuja kotihartaudeksi ja Lempilauluja Nuorisolle, Turku 1892.

Paitsi näitä on Helomaa julkaissut suuren joukon runoja eri sanomalehdissä, m.m. Länsi-Suomessa. Proosakirjailijanakin toima Juho Helomaa. Hänen huomattavin tuotteensa tällä alalla on "Muistelmia Rauman kaupungin entisistä ja nykyisistä vaiheista", joka kirjanen ilmestyi painosta v.1910.

Äitinsä muistolle oli Juho Helomaa sepittänyt runon joka hyvin sopii häneen itseensäkin:

Vahva. oli uskossansa, Varma vapahtajastansa,

Siispä tunsi tuntehia, Riemun, rauhan rinnassansa.

Silloin vaihtui veisu kaunis, Kiitos kaikuva kohoili,

Luokse laupeaan Jumalan, Kartanoihin Kaikkivallan.

Perniön pitäjän historissa, Kansansivistystyö Perniössä, kirjoittanut M:A. Knaapinen, mainitaan :

Juho Hellman (vuodesta 1906 Heloma) oli Perniössä opettajana aina vuoteen 1905 eli siis 30 vuotta. Hän oli toimeensa hyvin valmistunut oli m.m. yhden lukukauden ollut oppilaana Jyväskylän seminaarissa. H. oli myös valmistunut lukkariksi ja oli musikaalinen mies. Hänellä oli kyky saada lapset hyvin oppimaan. Myöhemmät elinvuotensa vietti H. synnyinseudullaan Raumalla, saaden kuolemaansa asti 1917 Perniön seurakunnalta vuotuisen 300 markan eläkkeen, johon valtio loppuvuosina antoi lisäksi 200:- Kun raittiusseura alkoi toimia Perniössä, oli Juho Helomaa sen innokas toimihenkilö, kirjoittaen itse ja esittäen sen kokouksissa omia runojaan ja kertomuksiaan, Niitä on monia painostakin ilmestynyt. Raumalla ollessaan kirjoitti ja julkaisi painosta lyhyemmän Rauman historian. Hänen työnsä jätti paljon jälkeä Perniöön. H:n koulussa kehittyneemmät oppilaat saivat tehtäväkseen opettaa aakkosia alotteleville, opettajan itsensä samanaikaisesti samassa huoneessa opettaen toisia. Iltasin H. toisinaan antoi erikoisopetusta sitä haluaville, etenkin laskennossa.

Kun ensimmäinen suuri nimenmuutto vuonna 1906 oli käynnissä, oli isäni 64 vuotias ja oli edellisenä vuonna muuttanut Raumalle. Hänkin tahtoi vielä muuttaa nimensä Suomalaiseksi niinkuin se aikaisemminkin oli ollut. Kun hänen veljensä poika oli jo aikaisemmin ottanut entisen sukunimen Helo, tuumi isäni sopivaksi sukunimeksemme Helomaa, jonka sitten kumpikin otimmekin. Isäni ehti vielä elää 10 vuotta, joten ei monikaan enhän hänen kuollessaan muistanut hänen entistä sukunimeään, Hellman.

Todistuksia,

Lasten opettaja Juho Hellman, joka vuoden 1866 alusta niin viime syyslukukauteen asti on täkäläisessä kunnassa lastenopettajana ollut, on mainitun virkansa nuhteettomasti ja huolellisesti tehnyt, kun hänelle, joka omasta pyynnöstä on täältä eronnut, todistukseksi annetaan,  

Loimaa, huhtikuun 29 p. 1876.

J.G.Vinberg. Koulujohtokunnan esimies.

(sinetti)

Att i denna Loimijoki kommun frun den 12 Februari 1866 anställde ambulatoriske barnaläraren Johan Hellman utan förspordt klander väl härtills fullgjort den honom ombetrodda sysslaa och oklanderligt sig uppfört, varder detta, honom, Johan Hellman, till bevis meddeladt,

Loimijoki, den 22 augusti 1875.

Emil R.Vialen. n.v.kom.stern.Ordförande i Loimijoki.

(sinetti)

Että kiertokoulun opettaja täällä Johan Hellman tavallista korkeimmalla taidolla, kiitettävillä luonnon lahjoilla ja hyvällä koulujärjestyksellä on virkansa toimittanut ja lyhyellä ajalla saanut oppilaisensa erinomaisesti hyvin taidossa edistymään, saan minä tämän kautta todistaa ja häntä seisovan koulun opettajaksi parhaammalla tavalla puolustella,

Perniössä, 28 p.helmikuuta 1878.

J.V.Vasx.

Varakirkkoherra ja kansakoulun tarkastaja

Että lastenopettaja Herra Juho Hellman taitaa kiitettävästi soittaa uruilla kaikki kappaleet, joita urkunisteilta voipi vaatiaki sekä on taitava urkuvärkkien hoidassa, että niihin tulleiden vikojen korjaamisessa, jonka täten hänestä todistan,

Perniössä, maaliskuun 26 p. 1878.

A.Björk.

Kansakoulunopettaja ja orgelbyggare J.A.

Zakariesen in ja musiklärare vid Keis.

AlexUniv.Richard Faltin in luona tutkinnon

Käynyt urkuri ja lukkari Perniössä

Että kiertokoulun opettaja täällä Juho Hellman, sunnuntaina helmikuun 20 päivänä 1881 näytti Perniön kirkossa julkisessa Jumalan palveluksessa taitokokeen urkuin soitossa ja kirkkoveisun johdattamisessa ja siinä osoitti omistavansa tyydyttävån sekä kirjallisen tiedon niin soitannassa kuin koraaliveisussa ja että mainittu Hellman myöskin omistaa tyydyttävän tuntemuksen urkuvärkkien hoidossa, saan minä täten todistaa ja häntä taitonsa tukia vakinaisen urkurin virkaan esittää ja puolustella,

Perniö, maaliskuun 22 p. 1881.

A. V. Roos.

Urkuri ja lukkari Perniön emäseurakunnan kirkossa.

(sinetti)

Ambulatoriske läraren i Bjerno socken Johan Hellman är född den 7 september 1842, har med god kristendomskunskap och oförvitelig frejd brukat nådemedlen samt med drift och skicklighet skött sitt lärarekall, hafvande han och stundom utfört sång och orgelspeining vid Gudstjänsterne härstädes, Bjerno, den 16 juni 1876.

L.G.V.Törnvall.

Prost och kyrkoherde.

Kiertokoulunopettaja Juho Hellman, syntynyt 7 pnä syyskuuta 1842, on kunniallinen, hyvämaineinen ja kiitettävällä kristinopin taidolla Verran ehtoollista nauttiva sekä elämässään vakava, raitis ja yhteistä hyvää harrastava jäsen seurakunnassamme. Opettaja toimessaan, jota on' tässä seurakunnassa hoitanut 16 vuotta, on hän osoittanut omaavansa etevät opettajalahjat, sekä on tämän toimensa ohessa vuoden ajan marraskuusta 1875 alkaen menestyksellä toimittanut lukkarin viran Perniön emäkirkossa, vieläpä sittemmin vuosien kuluessa eri pyhinä samoin menestyksellä yleisissä Jumalan palveluksissa mainitussa kirkossa yksin hoitanut lukkarin ja urakurin tehtävät, tämä kaikki puoltavaksi todistukseksi annetaan,

Perniössä, lokakuun 21 p. 1891.

Fr. Edv.Silvander.

Curam gerens.

Helma sisareni kuoltua v 1914 lunastettiin samalla 3 hautapaikkaa Rauman hautausmaalta, johon sisaren kivi ja reunakivet silloin teetettiin. Isä kuoli 1917, äiti 1925, saaden siinä leposijansa. Äitini istutti joka kulmaan ulkolaiset kuuset, joista etummaiset poistettiin v 1932, jolloin Juho Lahti, joka oli tehnyt reunakivet ja sisaren kiven, uusi nimikirjaimet, jotka kullattuina olivat jo himmentyneet: Sijalle pantiin nyt alumiinia ja samalla puhdistettiin kivet. Vuonna 1938 tein sopimuksen Lahden kanssa jälelläolevien puiden poistamisesta, koska ne kasvaessaan olivat työntäneet kivet liitoksistaan, reuna ja hautakivien nostamisesta, puhdistamisesta ja uudelleen paikoilleen rakentamisesta sekä haudan täyttämisestä uudella sannalla. Tämän työn teki Lahti syksyllä 1938 ja keväällå 1939, saaden kirkkokonttorista sinne tallettamani sovitun hinnan 250 mk. Kävin senjälkeen Raumalla heinäkuun 5 pnä, jolloin suoritin Kirkkokonttorille hautojen hoitorahastoksi 3,000 markkaa, joten nämät kauvan huoltamani muistot jäivat nyt Rauman seurakunnan haltuun, joka ne rahaston koroilla ainaisesti hoitaa. Valokuvatuin samalla haudat uudessa asussaan.

Helsingissä. heinäkuulla 1939.

Hannes Helomaa