Eemil Helkiön sukumuistelmat

Kirjoitettu 1935

Sananen aluksi            

Tämän kirjoittaminen on tuonut minulle sisäistä iloa.  Ei  suinkaan sen tähden että suku , josta kerron,   olisi yleisemmin tunnettu ja huomattu suku – pikemmin päinvastoin – vaan sentähden, että vähäisimmänkin suvun menneisyyden ja jatkuneen olemassaolon yllä loistaa selvästi Jumalan käsi:  Hänen armonsa, rakkautensa, kärsivällisyytensä ja johdatuksensa.  Tietenkin on iloa myöskin siitä, että saa kertoa lapsilleen ja omaisilleen suvusta, jonka jäseniksi olemme Jumalan viisauden ja tahdon kautta syntyneet, mutta jonka entisyys niin helposti painuu unhotuksen yöhön.

Erityisesti iloa saa siitä, että saa lapsilleen jatkuvasti ja selvästi lisääntyvässä määrässä kokea samaa armoa, joka ympäröi ja kantoi edellämme eläneitä.                                                                                                                       

Katsellessa ja kertoillessa suvusta, joka itsessään on vähäisin ”mitätön taru vain” ja tomu, tuhka, ei saata samalla olla huomaamatta ja tunnustamatta sukua kantaneen suuren Jumalan armahtavaa rakkautta ja uskollisuutta.

Jo pitemmän aikaa, noin 5-6 vuotta, on kytenyt mielessäni ajatus: pitäisi koota joitakin tietoja suvun entisyydestä ja kertoa niistä nousevalle polvelle,  mutta siihen se on jäänyt aina tähän asti.  Pari,  kolme vuotta sitten päätin kuitenkin tehdä asiasta totta ja ryhdyin  tähän aineiston keräykseen tavallaan liika myöhään, sillä vanha, rakas äitini, jolla olisi varmaan ollut runsaasti muistitietoja monista sukua koskevista asioista, oli jo pitkäaikaisen sairastelunsa ja vanhuutensa takia, niin menettänyt muistinsa, ettei kyennyt mitään kertomaan.  Seuraavat tiedot ovat siis muualta:  virastoista ja vanhoista kirjeistä, vanhojen ihmisten kertomuksista, sukulaisteni ja omista muisteloistani lähtöisin  - osa myöskin äidiltäni.

Jumala edelleen sukuamme siunatkoon

Lauttakylässä keväällä 1935

Sata vuotta isäni syntymästä.

E.  H e l k i ö

Virallista

Kolme sukuselvitystä

Vähän neljättäkin

Rauman kirkkoherranvirastosta saamani sukuselvitys isäni suvusta isän puolelta.  Suku on lähtöisin Unajan kylästä, helon talosta, kuten seuraa:  (Virheellistä ja vaillinaista sukuselostusta olen tuntemillani tiedoilla oikaissut ja täydentänyt.)

1. talollinen Rauman maaseurakunnan Unajan kylästä

Erik Heloi  , s.              kuollut 1729, vaimonsa Brita  Syntymä ja kuolinaika tuntematon.

Heillä oli poika Matti Erkinpoika, s. 1/9 1700  k. 1780

Avioliitossa Walborg Erikintyttären kanssa, s. 22/2 1692. Heillä oli poika Henrik Matinpoika  s.1/6 1729 kuollut     .  Oli vihitty aviolittoon Kaisa Juhontyttären kanssa. Synt. 9/8 1729  k. 11/2 1806.  Tästä avioliitosta seuraavat lapset:

1, Pa Johan  s. 6/11 1753  kuollut

2. Pa Henrik  (Hellman  ”pitäjän räätäli” s.3/3 1755  kuollut        Vaimo Maija Erkintytär  s. 28/7 1769   k.

3. Tr Maria s. 5/3 1758  joutui naimisiin 1781 Kukolaan.

4. Pka Peter  s. 24/5 1761    k.    Vihitty avioliittoon  Anna Antintyttären kanssa synt. 17/8 1772    k.  Omisti Helon talon.  Lapsia: Kustaa  s.27/10 1795  Johan s.20/7 1798, Samuel s.6/3 1802   Benjamin  s. 26/5 1807 ja Henrik s.26/2 1810

5. Tr Anna s. 21/11 1765  Joutui avioliittoon torppari Kustaa Antinpojan kanssa Kortelasta s, 24/4 11765

6. Tr Liisa  s. 28/3 1768  puoliso taloll.pka Johan,  Kulamaan Tuomolasta s.13/2 1762

7. Tr Kaisa, s. 5/1 1771

Edellä mainitun ”pitäjän räätälin”  Henrik Hellmanin  (s. 3/3 1755) ja vaimonsa Maija Erkintyttären lapset   olivat seuraavat:

1. Samuel (Hollman) s. 12/1 1792  k.1872  vaimonsa Sofia Södersund s.15/4 1792

”pitäjän räätäli

2. Gustaf ”Hallman)  ”pitäjän räätäli”,  s. 17/12 1792  k.   Pso Eeva Antintytär Impola

3. Emanuel  (Hellman)  s. 12/7 1794 ,  k. 21/2  1881  (ensim. Vaimo -. En tunne)

Toinen vaimonsa Elisabet  Juhontytär Virkku  s. 29/2 1798, Kulamaalla.

Heidän lapsensa:

Tytär Liisa  (Tiirikka) s. 7/6 1830,  k. 19/2 1898

  ”      Amalia  (Ylitalo)  s. 26/12 1832   k.   /      1915

Poika  Kustaa  (Hellman)  s.  5/6 1835,  k.  15/9  1891

  ”       Samuli  (Hellman)  s. 5/5 1838   k. 28/1 1914

  ”       Juho (Helomaa)   s.  7/9 1842,  k. 25/2 1917

    Tytär   Eeva Kestilä)   s. 7/9 1842   k. 16/6 1887                       Kaksoiset

4.  Johan Henrik (Hellman)    s. 17/11 1797  kuollut

5.  Isak,  synt, 12/9 1801  kuollut  

Kustaa Emanuelinpoika Hellman – Helkkilä

5/6 1835,  k. 15/9 1891  Kulamaan Helkkilässä

(ens. vaimo: Maria Vilhelmiina Nordström,  Voiluodon Karilta   s. 11.12.1838  k.  14/5 1860.  Lapsi:  Kustaa Viktor  s. 9/5 1860   k. 12/4 1862

toinen vaimo:  Elisabet Kristiina Juhontytär Antikkala, Sorkasta,  s. 30/10 1831  k.8/3 1866   Lapseton

kolmas vaimo: Sulkujen sisässä oleva lisäys ja oikaisu minun.

Anna  Eleonora  Sunelius,  Nihattulasta,  s. 22/8  1845, Vihitty avioliittoon 27/2 1867,  k.26/5 1931,  Kulamaalla.

Heidän lapsensa (tästä viimeisestä avioliitosta) olivat seuraavat:

1.  Kustaa Viktor Hellman                                s. 14/3 1869   k.10/10 1890

2.  Juho Eemil    (     ”        )     Helkiö              s. 1/10 1870

3.  Elina Eleonara  (   ”      )     Tuomola           s. 5/8 1872     k.23/2 1929

4.  Onni Elias        (   ”       )     Helkiö              s. 20/2 1874

5.  Suoma Sofia     (    ”     )      Lindberg          s. 6/6 1876

6.  Anna Maria     (      ”     )     Niemi               s. 1/4 1878

7.  Alma Johanna (      ”     )     Helkiö              s. 5/11 1879

8.  Helma Gustava  (   ”    )      Piha                  s. 30/10 1881

9.   Väinö Samuel   (    ”    )     Helkiö              s.  26/11 1884

10. Saima Aleksandra  (   ”  )                            s. 3/11 1886    k.3/11 1900

11. Paavo Aleksander   (   ”    )                         s.  4/8 1888,  k. 16/3 1889

                                                        (A. J. Hanhinen past)

Rauman kirkkoherranvirastosta saamani sukuselvitys isäni suvusta isän äidin puolelta.

Suku on lähtöisin Rauman maaseurakunnan Kulamaan kylän Virkun talosta, kuten seuraa:

                                     II. Sukuselvitys

Tilallinen Juhan Juhonpoika Virkku,  s.10/10 1765  Rauman maasrk Kulamaan kylässä,  k.11/3 1846.

Vaimo Maria Henrikintr.  S. 30/11766,  k. 15/4 1836.

Lapset:

1. Pka  Johan  s. 22/91794,  k. 6/4 1879

Ens.vaimo:  Maija-Stina Juhontr. s. 1/2 1795,  k. 16/12 1835, vihityt 20/10 1820

Toinen vaimo: Eeva Juhontytär  s. 4/8 1810  k. 21/8 1872.

1. Tr.  Maria,  s.26/12 1795,  k. 16/7 1876.  Miehensä räätäli Johan Seder,

              s. 12/11 1779,  k.1859. Vihityt 1/1 1820

3.  Tr   Liisa  s. 29/2 1798,  k.20/6 1868.  Miehensä ensimmäinen:  renki Abraham

             Tuomaanpoika s. 24/12 1783,  k. 31/12 1825.  Miehensä toinen:  tilallinen

              (räätäli)  Emanuel Hellman  s. 12/7 1794,  muutanut Pyhämaahan 1810,      

             tullut takaisin Rauman maaseurakuntaan 1828 leskenä, vihitty tähän uuteen

             avioliittoon 27/12 1828,   k.21/2 1881

1.  Pa   Kustaa  s. 17/7 1800,  ottanut sukunimen Virsén,  k. 22/4 1875.

            Vaimonsa ensimmäinen:  Klara Juliana Canth,  s.23/9 1803,  k. 23/2 1841

            Vihityt  1/5 1830

            Vaimonsa toinen:  Amalia Maria Canth,  s. 3/6 1806     k.  19/4 1884

5.  Tr.  Eeva,   s.  24.10 1802,    k. 19/9 1870,  miehensä tilall. Johan Antinpoika

            s. 11/11 1801,  k.  14/3 1873,  vihityt  29/5 1823

6.   Tr.  Leena   s.  13/7 1805  miehensä  tilall.  Isak erikinp. s.13/7 1809,  vihityt

            7/8 1836,  muuttaneet  24/3 1842  Pyhämaahan.

7.  Tr Anna,   s. 13/7 1805  (edellisen kaksoissisar)  k. 17/1 1867,  miehensä  tilall.

            Isak Juhonpoika,  s.25/7 1806,  k. 14/9 1866,  vihityt  1848

(edelläolevan sukuselvityksen oikeaksi todistaa

 Raumalla  18/1 1935.   Niilo Lampi,    khranapul.)

Rauman kirkkoherranvirastosta saamani sukuselvitys  äitini suvusta äidin  isän puolelta.

Suku on lähtöisin Rauman maaseurakunnan Nihattulan kylän Sunialan talosta

                       III .  Sukuselvitys

” Talollinen Rauman maaseurakunnan Nihattulan kylän Sunilasta  Gabriel Mikonpoika,  s.26/8 1784,  k. 26/5 1844,  oli vihitty ensi kerran,  Brita Antintyttären kanssa, s.20/9 1778 ja  k. 4/4  1813;   toisen kerran Liisa Antintyttären kanssa  s. 4/11 1787,  k. 23/12 1850

Lapset:

1.  Tr  Eeva   s. 4/12 1805

2.  Tr Leena  s.28/3 1808, k. 23/3 1824

1. Pa  Gabriel,  s. 23/8 1810  k. Keuhkotautiin 3/4 1857
2.  Tr Liisa,  s. 20/11 1814,  vihitty 24/6 1842,  talollisen Johan Tuomaanpoika Lotilan kanssa Pyhämaan Ihodesta. (Merkitsen tähän väliin Pyhämään (nyk. Pyhärannan) kirkkoherranvirastosta 28/2 1935 saamani erikoistiedot tästä Liisa Sunilasta ja hänen sukusuhteistaan Ihodessa: ”ihodesta tal.  Johan Tuomaanp. Lotila,  s. 6.4.1804,  P.rannassa,  vih. 10/2 1824 ensim. aviol. Eeva Isakintren kanssa Lahdenvainion Laurilasta,  s. 5/8 1805,  kuoll. 28/11 1841.  Heidän avioliitostaan syntyivät lapset:

1.  Tr Eva Vilhelmiina s. 23/10 1827,   muuttanut 12/2 1850 Rauman maaseura-

     kuntaan,  kuulutettuna avioliittoon  19/1 1850.

2.  Pka Johan Samuel,  s. 2/10 1830

     3.  Pa Gustaf,  s.  6/12 1832,  kuoll. 15/8 1836

     4.  Tr Anna-Stiina  s. 8/7 1835,  kuoll. 29/8 1836

     5.  Pa  Daniel,  s.  26/7 1839

     Sama Johan Tuomaanp.  Lotila, vih. 24/6 1842  toisen kerran avioliittoon Elisabet

     Gabrielintyttären kanssa, joka    s. 20/11 1814 Rauman maaseurakunnassa (Nihat-

     Tulan Sunilassa) *,    josta muuttanut tänne                                                       

____________________________________

• Suluissa olevat lisäykset minun                                    

Heidän avioliitostaan syntyneet lapset:

1. Tr. Johanna (sittemmin Hellsten Uudessakaupungissa) *

         s. 15/3 1843

         2.  Tr. Elisabeth Christina  s. 23/9 1844,  k. 30/12 1847

3.   Pa.  Emanuel,  (sittemmin kaupungin palvelija Lehtonen

      Uudessakaupungissa,   Tampereen piispa Lehtosen isä) *   s. 1/71846

          4. Pa. Gustaf,  s. 14/2 1848

         5. Pa.  Vilhelm,   s. 7/4 1850

Koko perhe, paitsi tytär Eeva Vilhelmiina,  joka jo aikaisemmin oli muuttanut Rauman maaseurakuntaan,  muuttanut  11/11 1850  Uudellekirkolle  (Kodjalan Lakan taloon) *

                                Yrjö Vehkalahti v.t. khr.)

5.   tr   Maria,   s. 11/7 1816    k. 20/4 1824

6.   pa  Joel  (Sunelius)  s. 11/7 1818,  renkinä Kollan Simulassa,  (sittemmin Rauman

 pappilassa,  k. 31/7 1875.  Vihitty 5/5 1843 pappilan palvelijan Anna Mikontytär

 Frigrenin kanssa,  s. 5/10 1808 Ulvilassa, (Friitalan kylässä),  josta oli muuttanut

 1834,  k. 14/11 1870  Nihattulassa missä asuivat omistaen Sunilan Vainionperän    torpan tai ollen torppareina siinä.   Lapsia:

 Heidän ainoa lapsensa  Anna Eleonora Sunelius  (samaa sukunimeä käytti jo isä)    s.  22/8 1845 Raumalla,  k. 26/5 1931 (Kulamaalla). Oli vihitty avioliittoon  27/2 1867 talollisen Kustaa Hellmannin kanssa Kulamaalta,  s. 5/6 1835,  k. 15/9.  1891.

7.   Pa.  Daniel,   s. 28/1 1819,  k. 5/4 1822

1.  Pa Johan  (Sunell) ( sittemmin merikapteeni ja Soukaisten tilan omistaja) s.

 s. 28/8 1821,  k. 27/1 1863,  vihitty 1853 Johanna Justiina Lundellin       kanssa,

 s. 20/8 1832 Äyhöllä, k. 8/2 1918 Soukaisissa,  Lapsia:  Tytär Naimi Johanna

 s. 25/10 1854 Raumalla (elää). Poika August Johannes  s, 17/5 1857, varatuomari

 kuollut 1926.  Tytär Eelin Amanda, s.1/18 1859 Raumalla,  (elää).  Tytär Lydia Charlotta  s. 26/7 1862   k. 1863

1. Pa.  Kustaa ,  s. 30/6 1823,  k. 8/2 1826

10.  Tr.  Johanna (Lindroos)   s. 23/3 1825,  palveli kaupungissa pitkät ajat, sen jälkeen jäljet häviävät.  (Tämä sukuluettelossa esitetty sanonta,  ei pidä paikkaansa.  Jäljet eivät hävinneet.  Palaan Johanna tätiin myöhemmin)

11.  Tr.Albertina,  s. 18/4 1827,  muutti Kiukaisiin 28/10 1844, naimattomana.

1. 12.   Pa.Emanuel,  s. 25/3 1829,  k. 5/6 1830
2. 13.   Tr.  Klara,  s. 11/8 1831,  k. 29/1 1834   (A.J.Hanhinen past.)

*Suluissa olevat lisäykset ovat minun

Epävirallista.

Spinkkilä kertoo.

Äitini suvusta hänen äitinsä puolelta en ole hankkinut virallista selvitystä.  Edellisistä selvityksistä huomasimme sen, että Ulvilasta v. 1834  oli muuttanut Rauman pappilaan palvelijattereksi

Anna Mikontytär Frigrén.  Tämä Frigrén on äitini äiti,  kotoisin Ulvilan pitäjän Friitalan kylän Lääkärin talosta.  Mistä hän on saanut nimensä Frigren, ei ole tiedossani.

Hänen suvustaan on hänen sisarensa tyttären poika, vielä elossa oleva Spinkkilän eläkevaari Juho Enok Matinpoika Lääkäri (Spinkkilä) kertonut

Seuraavaa:

”Noin puolitoistasataa vuotta sitten omisti Anolan kartano m.m. Suurpää-nimisen puolen manttaalin talon Ulvilassa.  Siitä myytiin neljäsosa eräälle Kokemäen  Lääkärin talosta olevalle parikunnalle.  Ostaja pani ostamalleen tilanosalle oman nimensä Lääkäri,  ja niin tuli Friitalaan Lääkäri-niminen talo.  Tällä parikunnalla oli 2 poikaa ja 3 tytärtä, joista joku luultavasti jo Kokemäellä syntynyt. Vanhin poika Mikko-isänsä nimellinen- oli torpparina Friitalassa,  hakalan torpassa ja oli hänellä myös nimi Frigrén.  Nuorempi poika, Juha,  oli lukkarina Nakkilassa ja hukkui Kokemäen jokeen.  a)  vanhin tytär Maija  tuli naimisiin Paluksen  Vallilta olevan Iisak Wallin kanssa.  Vanhemmat antoivat talonsa nyt Iisakille ja Maijalle ja siirtyivät eläkkeelle.  Asuessaan Lääkärin taloa syntyi heille siinä 2 poikaa ja 1 tytär.  Pojista  2 kuoli nuorena ja kolmas – tämä kertoja – elää eläkeläisenä Friitalan Spinkkilässä.  Minun vanhempani ovat siis Matti Herra ja Maija Lääkäri.    b) Toinen tytär Anna, minun tätini muutti v. 1834 Rauman kaupunkiin ja tuli siellä naimisiin Joel Suneliuksen kanssa.  Heidän ainoa tyttärensä Anna Eleonora meni sittemmin naimisiin Kustaa Hellmanin kanssa Kulamaalta.   c)  Kolmas tytär Katriina,  kuoli ikäihmisenä ja naimattomana syntymätalossaan Lääkärillä.  Muistan vielä vanhan tätini”

Tämä Spinkkilän ukkovanhuksen kertomus kaivannee kyllä tarkistusta,  kuten muistitiedot yleensä,  mutta pitänee kuitenkin pääasioissa paikkansa.

                                              _ _ _ _ _ _ _

Aika  -  sukutalot -  vieraita nimiä

Kuten näkyy eivät tähänastiset tiedot suvustani ulotu varsin kauvas menneisyyteen – korkeintaan noin 300 vuotta.  Erik Heloin ja hänen vaimonsa Britan syntymäaika on kaikella varmuudella 1600-luvun puolivälin seuduilla,  koskapa heidän poikansa Matin vaimo,  Walborg Erikintytärkin, näkyy syntyneen 1600-luvun puolella, nim.  1692.

                                     _          _

Suku on muuten, kuten edellisistä selviää, varsinaista Satakuntalaista talonpoikaissukua, ja alkuaan suomalaisnimistä.  Lähtökohtina ovat:  Helon talo Unajassa,  Virkun talo Kulamaalla,  Sunilan talo nihattulassa  ja Lääkärin talo Friitalassa.

 Nykyään ei sanotuissa taloissa enää ole suvun jäseniä.

                                     _       _

Silloisen ajan kieroja virtauksia eräässä suhteessa kuvaa se, että supisuomalaisista kansalaisista tehtiin vierasnimisiä outomuksia.  Niinpä lähti Helolta Hollmanneja,  hallmanneja ja Hellmanneja,  Virkulta Virsènejä,  Gustafssonneja ja Johanssonneja vieläpä Moode`ja (vaikkeivät viimemainitut esiinny edelläolevissa sukuluetteloissa)  ja Sunilasta Suneliuksia ja Sunelleja, sekä Lääkäriltä Frigrémejä.

                                     _           _

Olisi mielenkiintoista tutustua suvun jo poistuneiden jäåsenten uskonnollisiin,  siveellisiin,  taloudellisiin ja terveydellisiin y.m.s suhteisiin,  mutta se on ja jää minulle tuntemattomaksi.

Otan niiden joukosta siis esille henkilöt,  jotka tunnen ainakin vähän ja josta voin jotakin kertoa -.  Ne ovat isoisäni, isoäitini ja heidän lapsensa, j.n.e

                                                        Iso-isäni

                                               Emanuel Hellman

                                     s.  12/7 1794          k.  21/1 1881

1. Koti,  esi-isiä ja nuoruusaika.    Vuodet 1794-1828

Joidenkin historiankirjoittajien mukaan olisi Unajassa noin 1400-luvun alkupuolella ollut kauppapaikka,  kauppala,  ehkäpä  kirkkokin.  Oliko siellä jo siihen aikaan Helo-niminen talo ja siinä sukua, josta kerron,  ei ole tiedossani.  Ainakin parisen vuosisataa myöhemmin oli siten asianlaita.  Jo 1600-luvulla syntyi siellä Helon talossa eräs esi-isä Erik Heloi ja kuoli 1729.  Syyskuun 1 p:nä 1700 syntyi hä- nelle poika, joka sai suomalaisen nimen Matti ja kuoli tämä 80 v. ikäisenä 1780. Kak- sikymmentäyhdeksän vuotiaana oli tämä sukumme silloinen Matti saanut katsella kuin taaksensa,  mieheen, jonka polvilla oli kiikkunut ja nähdä hänen ummistavan silmänsä viimeiseen uneen.   Mutta samana vuotena sai hän katsella kuin eteenpäin suvun tulevaisuuteen, sillä nyt hän vuorostaan kiikutteli polvillaan esikoistaan. Isänsä kuoli 1729 ja esikoisensa syntyi 1/6 1729.  Tämän pojan nimeksi pantiin,  ehkäpä piispa Henrikin muistoksi , nimi Henrik,  ja on hän isäni isän isänisä.  Hän nai Kaisa Juhontyttären, joka oli syntynyt samana vuonna kuin hän itsekin, 9/8 1729,  ja kuoli 11/2 1806.  Milloin Henrik Matinpoika itse kuoli,  sitä ei ole mainittu.  Tästä avioliitosta ovat sitten ne seitsemän lasta, jotka sukuluettelossa I mainitaan.  Lapsista toinen järjestyksessä on isäni isän isä:

Henrik Henrikinpoika Hellman,  ”arvonimeltään” ammattinsa mukaan ”pitäjän räätäli”.  S. 3/3 1755 ja hänellä itseään neljätoista vuotta nuorempi vaimo Maija Erkintytär . 28/7 1769.  Molempien kuolinaika tuntematon.  Mistä johtui, että Henrik-pojasta tuli räätäli?  Ehkäpä siitäkin että hänen isänsä, ollen vasta parhaissa miehuutensa voimissa,  hyvin kykeni vanhimman poikansa Juhon kanssa  hoitamaan pienenpuoleisen Helon viljelysasiat ja antoi niin Henrikin lähteä räätälin oppiin;  ehkäpä pojalla oli itselläkin halu päästä ammattilaiseksi.  Kukapa tietää. Niin vaan kävi, että pojasta tuli ”pitäjän räätäli”, joka sitten kotitalostaan saamalleen tontille rakensi oman asunnon ja hoiteli siinä Maija-emäntänsä kanssa kaikella ahkeruudella

Kutsumuksena tehtäviä kaikille pitäjäisille tyydytykseksi ja mielihyväksi.  Tämä pitäjän räätäli on tiettävästi ensimmäinen suvussani,  joka kantoi vieraskielistä Hellman-nimeä.  Räätäli Henrik Hellmanin ja vaimonsa Maijan lapsista tuli sitten useammistakin räätäleitä ja nimiltään Hollmanneja,  Hallmanneja ja  Hellmanneja.

Kuulin hiljattain kuolleen serkkuni Isak Tiirikan kerran nauraen kertoneen, että noita nimiä joskus kuin laulettiin:  Hollman- Hallman- Hellman- Hellman”  Jälestäpäin kuulin Lahdenvainiossa (Abraham Ylilaurilan kultahäissä ollessani 12/2 1935) että se  ”laulu” oli laulettu näinkin

                                                        ”Hollman – Hallman

                                                         Hellman – Hellman

                                                         Yks ol` Bellman.”

Oliko silloisen ”pitäjän räätälin” poikaparvessa joku ehkä pelimannikin,  ei tietenkään ole mahdotonta,  koska suvussa on sittemminkin esiintynyt soittajia ja laululahjaisia -  tavallisia kanttoreja ja urkureita.

Mainitun poikaparven viidestä pojasta oli isoisäni Emanuel (Hellman) kolmas.  Räätälin kodissa kasvaessaan oli kai hänkin saanut oppia saksia ja neulaa käyttämään,  koskapa hän sukuluettelossa jo silloin mainitaan räätäliksi kun muutti vasta 16 vuotiaana poikasena, 1810, Pyhämaahan.  Mitä isoisäni Pyhämaassa teki,  missä asui,  kenen kanssa meni siellä avioliittoon,  milloin tämä avioliitto purkautui vaimonsa kuoleman kautta, mikä aiheutti hänen takaisin muuttonsa – en tiedä.  Tosiasia vaan on, että hön leskimiehenä, kahdeksantoistavuotta Pyhämaahan menonsa jälkeen,  muutti takaisin Rauman maaseurakuntaan,  v. 1828 – ehkäpä suoraan Kulamaalle.  Sillä jo samana vuonna hän menee naimisiin ja vihitään avioliittoon 27/12 1828 Kulamaan Virkun tyttären kanssa ja asettuu todistettavasti ainakin jo seuraavana vuonna Kulamaalle vakinaisesti asumaan.

Aika Hellmanin kodissa Kulamaalla torpparina, talollisena ja eläkeläisenä,

Vuodet 1829 – 52 – 63 – 1881

Kulamaan Virkun talo oli siihen aikaan paikkakunnan oloihin verraten avaranpuoleinen talo  3/8 manttaalinsuuruinen ja pinta-alaltaan 477.798 tynnyrinalaa.  Talossa oli poikia ja tyttäriä. Eräs tyttäristä,  Liisa,  oli 23 vuotiaana mennyt avioliittoon renki Abraham Tuomaanpojan kanssa,  vih. 23/10 1821, mutta purkautui tämä avioliitto mainitun miehen kuoleman kautta jo neljän vuoden kuluttua v.1825.

Kolmisen leskeysvuoden jälkeen joutui Liisa Virkku uusiin naimisiin äsken Pyhämaasta takaisin muuttaneen  leskimiehen Emanuel Hellmanin kanssa, ja vihittiin tähän uuteen avioliittoon 27/12 1828.  Myötäjäisikseenkö Liisa sai Virkun talosta torpan tilukset,  en tiedä,  mutta ainakin he, hän ja miehensä, 1829 tehdyn torpparivälikirjan mukaan sellaista omanaan hallitsivat.  Torppa sijaitsi Virkun tilusten iäisessä kolkassa Mattilan ”Mungla”-nimisen vainion takana,  ulottuen torpan itäraja Turun- Rauman maantienvarteen,  noin 11 kilomtr. Rauman kaupungista – jokseenkin lähellä Satakunnan ja Varsinais-Suomen rajaa.  (Rajapylväs oli silloin ja on vieläkin n.k. Piilken sillan vieressä Kulamaan ja Vermuntilan rajalla)

Oliko torpassa ennestään rakennuksia, vai vastako isoisäni ne rakensi, en tiedä.  Hyvin vaan muistan Hellmanin torpan, matalanpuoleisen, pieni-ikkunaisen, harmahtavan mutta kodikkaan rakennuksen.  Siinä rakkaassa kodissa Emanuel ja Liisa Hellman, Isovanhempani,  sitten elelivät ja elämän tehtävänsä suorittivat sen herran turvissa ja voimassa, johon molemmat olivat oppineet luottamaan.  Siinä elettiin ensin:

Torppareina

Tämä aika kesti noin 23 vuotta, aina vuoteen 1852.   Ne  olivat    elämänsä työntäyteisimpiä vuosia.   Ei ollut elämä siihen aikaan helppoa.  Ankaran työn ja sitkeän ponnistelujen takana oli leipä.   Mutta Jumalaan luottaen päästiin eteenpäin.  Perhe lisääntyi,  vaatimukset ja elämän tarpeet sen mukana, mutta kaikessa saatiin havaita Jumalan siunauksen runsautta.  Kuusi tervettä lasta, 3 poikaa ja tyttöä syntyi ja kasvoi tässä yksinkertaisessa  kodissa ja taloudellinenkin toimeentulo näytti niiden mukana vain lisääntyvän.  Sieltäkö asti juurti alkunsa kokemukseen perustava isäni sanonta:  ”lapset syntyvät leipä kaulassa”

Ruvettiinpa siinä ajattelemaan talonkin ostoa, jotta asunto- ja viljelysalue  laajenisi.  Ja tämä ajatus sai virikettä,  kun Liisan veli,  Juho Juhonpoika Virkku,  jätti talonsa hallinnan  pojalleen  Juho Juhonpojalle ja tämän vaimolle Amalia Kustaantyttärelle ja nämä jo parin vuoden kuluttua halusivat myydä koko virkun talon.    Se toteutuikin sitten siten,  että isoisäni ja –äitini ostivat siitä toisen puolen,  3/16 manttalin ja 299.944 tynnyrinalan suuruisen osan ja eräs Laitilasta tullut Otto Mikonpoika toisen puolen.  Tämä tapahtui 13. p  lokakuuta  1852.   Isovanhempieni ostama puoli Virkun perintötaloa maksoi silloin,  paitsi eräitä eläkevelvoituksia,  yhdeksänsataa  ( 900 )  rublaa.  Heidän entinen torppansa,  joka muutenkin sijaitsi heidän nyt ostamansa talonpuolikkaan alueella,  jäi edelleen heille,  ja entinen Hellmanin torppa muuttui siten taloksi  ja sen rakennukset talon rakennuksiksi.  Tästä entisestä torpasta käsin näet  hoidettiin ja viljeltiin ostettua taloa noin kymmenisen vuotta.

Vähän oli isovanhempieni torpassa ollut peltoa,  koskapa juuri mainitun talonkaupan aikanakaan ei siinä ollut kuin parisen tynnyrin alaa  ( 1.984 ).   Vähän näkyy olleen peltoa ostetussa talossakin:   vain hiukan yli  10 tynnyrin alaa      (10.268 ).  Mutta siitä huolimatta laajeni nyt viljelysala koko lailla ja viljelyskelpoista maata sensijaan oli runsaastikin,   noin  60 tynnyrin alaa.

Näin entisestä pitäjän räätälin pojasta ja torpparista tuli perintötalon isäntä ja itsenäinen maanviljelijä,  kuten jo esi-isänsä olivat aikoinaan olleet

Talollisina

Edellämainitun lokakuun  13 p:stä  1852 alettiin isovanhempieni kodissa siis elää talollisina.  Kauppakirjassa mainitaan nimenomaan,  etää myyjä luovuttaa myymänsä talonpuolikkaan ”ostaja Hellmanin,  tämän vaimon,  lasten ja perillisten omaksi ja nyt heti vastaan otettavaksi”  - eli niin kuin sanat silloisella korukielellä kuuluvat:   ”  Att af dem nu genast tillträdas”   -

Olkoon huvin vuoksi mainittu ja lukijain vaivannäön ja ajattelun helpottami- seksi sanottu minkä ikäistä väkeä nyt asui Hellmanin torpassa.  Siellä oli isä iältään noin 58 ja äiti 54 vuotias.  Lapset:  Liisa 22, (oli jo poissa kotoa),  Amalia 20,  Kustaa (isäni) 17,  Samuli 14  ja kaksoiset Juha ja Eeva 10 vuotiaita.  Olihan tässä työnteki- jäjoukkoa talonkin tarpeiksi.

En tiedä millä nimellä uutta taloa ensin kutsuttiin,  ehkäpä vain Hellmanin taloksi.  Mahdollista on kuitenkin, että sitä jo alun perin taikka ainakin lähivuosina alettiin nimittää Heikkiläksikin.  Tätä olettamustani tukee se, että olen parin kirjan kannesta löytänyt nimen Helkkilä jo paljon ennen kuin se esiintyy virallisissa asiakir- joissa,  Toisessa kirjassa oleva kirjoitus: ”Eamanuel Helkkilä, Kulamald 1854” osot- taa että Helkkilä-nimeä käytettiin jo ainakin pari vuotta talon oston jälkeen.  Toisessa kirjassa, pienessä vihkosessa, on nimi: ”Samuel Helkkilä”.   Siinä ei ole vuosilukua, mutta lienee sekin jo ennen vuotta 1862, jolloin nimi vasta esiintyy asiakirjoissa.

Oli nimi mikä hyvänsä:  taloa nyt asuttiin ja kaikella ahkeruudella kukin osal- taan suoritteli siellä niitä tehtäviä jotka olivat tarpeen ja joihin kukinenkin osaltaan kykeni.  Se vaan on sanottava ja ilolla muistiin merkittävä,  että tämän matalan Hellmanin talon kodin piirissä vallitsi Herran pelko ja keskinäinen rakkaus, joka liitti perheen jäsenet toisiinsa lujilla siteillä, kuten myöhemmin tulemme näkemään.

Mutta merkillistä on, mitenkä vaihtuvia ja muutosten alaisia ovat tämän elämän olot.  Jumala johdattelee asioita oman viisautensa ja rakkautensa mukaan ja kutsuu saman perheen jäsenistä yhden sinne, toisen tänne.

Hellmanin torpasta oli jo siirtynyt aikoinaan lapsista vanhin: Liisa-tyttönen.  Hän oli nuorena mennyt palvelukseen Raumalle pastori Carl Hacklinin perheeseen.  Oliko Hacklinin ja Hellman-puolisojen välillä jotakin hengellistä kosketusta – kuten otaksun – joka sitten johti siihen, että Liisa-tyttönen pyydettiin ja lähetettiin  Hackli- nille , vai mistä se johtui,  ei ole tiedossani.  Mutta siellä hän oli tietämän mukaan kahteenkin eri otteeseen,  ollen välillä kotona.  Sitten Liisa tuli jo noin 10 ikäisenä naimisiin Voiluodon Perolan Iisakin kanssa ja muutti Koiviston torpan emännäksi Voiluodolle.

Hellman talosta poistui sen jälkeen talon vanhin poika Kustaa,  isäni.  Tämä ta- pahtui mahdollisesti vasta vuonna 1858, joten isäni ehti työskennellä talossa jo noin 6-7 vuotta ja varttua seitsentoistavuotisesta nuorukaisesta mieheksi. Hän meni avio- liittoon Voiluodon Karin tyttären kanssa ja sai samalla sieltä Karin talon isännyyden,  muuttaen sinne asumaan.

Jo seuraavana vuonna tapahtuu Hellmanin talosta taas erään perheenjäsenen poislähtö.  Pojista toinen, iloluontoinen, kaunisääninen ja soitantoa rakastava Samuli-poikanen nyt lähtee.  Noin 20 vuotiaana näkyy hän olevan Turussa Bell-Lannkasterin lukkarikoulussa, kuten 30/5 1859 kirjoitetusta kirjeestä käy selville.

Mutta tähänkään ei loppunut kodista muutto.  Kolmisen vuotta myöhemmin, 1862, lähtee perheen pojista nuorin ja viimeinen, Juho, hänkin Turkuun samaiseen lukkarikouluun, jonne Samuli-veljensä oli varhemmin mennyt.

Poikien hengen ikävä veti pois peltotöistä ja Jumala johdatti heidät toisille aloille, joissa lahjoillaan saivat palvella monia.

Mutta selvää oli, että isovanhempieni talonpito näin tapahtuessa kävi kyseenalai- seksi.  Vanhuuskin jo saavutti ja nuorempi miehinen työvoima oli kodista poistunut.  Varmaan jo montakertaa ajattelivat luopua talonhallinnosta ja vetäytyä eläkkeelle.  Mutta kenelle luovuttaa talon?  Kaikki pojat olivat poissa ja tyttärille ei se tuntunut soveltuvan.

Mutta pian vanhempien toive toteutui.  Jumala johdattelee asioita.  Hän kutsuu isäni ensimmäisen vaimon, Karin emännän kuoleman kautta pois tästä elämästä 14/5  1860.  Jäätyään näin leskeksi isäni myi Karin talon ja osti kauppakirjalle 15 p Tammikuuta 1862 isältänsä kotitalon ja muutti Voiluodolta takaisin Kulamaalle.  Kauppakirjan mukaan isovanhempani myivät talonsa pojalleen Kustaa Emanuelin pojalle ja ”hänen kihlatulle morsiamelleen Elisabet Kristina Juhontytär” (Antikkalalle) – vastaanotettavaksi 1 p:nä marraskuuta 1863.  Talon nimenä mainitaan kauppakirjassa nyt Helkkilä.

Elettyään näin noin 11 vuotta talollisina, vanhukset nyt siirtyivät eläkkeelle, jättäen talon hallinnon nuorempien käsiin.

Eläkeläisinä

Niin alkoi isovanhempien elämässä sen viimeisin vaihe, joka äidin kohdalta päättyi noin 5 vuoden kuluttua.  Hän kuoli 20/6 1868.   Isoisän osalle riitti tätä eläkeläisaikaa aina 18 vuotta.  Hän kuoli elämästä kyllänsä saaneena 21/2 1881.  Olin silloin yhdennellätoista ikävuodellani ja muista vielä vaarivanhuksen jotenkin hyvin.

Koko sen verrattain pitkän ajan, minkä isoisäni oli Kulamaalla ensin torpparina, sitten talollisena ja sitten eläkeläisenä sai hän asua samassa kodissa, jota sentähden saatettiin eri aikoina kutsua eri nimillä.

Isoisäni lastensa kuvaamana

Jäljentelen tähän otteita joistakuista isovanhempieni lasten kirjeistä, jotka ova säilyneet tähän asti.  Ne eivät alkuperäisin ollenkaan ole tarkoitetut minkäänlaisiksi isovanhempieni kuvaamisyrityksiksi – ovathan ne vain kirjeitä heille ja isälleni, Kustaa veljelle, ja koko ”isän huoneelle”. Mutta niitä lukiessa elävöityy niiden kautta kuitenkin jonkinlainen kuva isovanhemmista.  Kirkkaimpana hohtaa niistä lasten rakkaus vanhempiinsa, mutta vilahteleepa niissä myös kuva entisestä kotielämästä, sen hengellisistä y.m. harrastuksista, siellä tapahtuneesta lastenkasvatuksesta j.n.e.

Maarista, jossa Samuli-poika oli kanttoriurkurina vuosina 1865-1872, kirjoittaa hän 17/12 1869 m.m.

”Suloista ja sydäntä ilahduttavaa joulujuhlaa rauhaa ja terveyttä Isänihuoneelle, veljilleni ja sisarilleni ja heidän puolisoillensa ja  sydämellisesti rakastelulle Isälleni!”

4/2 1970:  ”Isälle iloisia terveisiä;  odotamme äijää  (vanhasta miehestä Raumanseudulla  joskus käytetty nimitys) tänne, koska jo rupeaa kevät tulemaan”.

22/4 1870  (Isoisän jo ollessa Maarian Kärsämäessä)    ”Isä  kutoo   täällä ”kartiinia” (kalaverkkoa)  ja  sanoo  sinulle (isälleni) terveisiä  ja kiitoksia housuista!  Äijä  oli oikein iloinen,  kun sai paketin.  Isä sanoo  myös terveisiä   Eevalle (hänen nuorin tyttärensä) ja muistuttaa   Eevaa, ”että  hän  pitää  Jumalan  silmäinsä  edessä ja   sydämessänsä  ja  ettei  hän  mihinkään  syntiin suostu.”     Samuli lisää omasta puolestaan:  ”Ja minä vielä muistutan: että hän ja me kaikki pitäisimme ne  isän yksinkertaiset neuvot suuressa arvossa,   sillä pian ne jo lakkaavat kaikumasta – sillä Isä on jo oikein vanha.  (silloin jo yli 75 v.)  Isä sanoo terveisiä kaikille seuraaville:  Kustaalle ja Nuuralle  (vanhemmilleni)  ja Vihtorille (heidän esikoisensa) Amalialle ja Liisalle. Eläkää lapseni jumalan pelvossa!”

8/3 1872. ”Jaa, rakas Isäni! Sydämeni on täynnä rakkauden ja kaipauksen tunteita.  Jumala siunatkoon teidän vanhuutenne askeleet!  Ja meidän herramme Jeesuksen Kristuksen armo,  isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssanne.”

21/2 1871.  ”Nyt katselen teitä siellä kotona.  Muistan vanhan Isäni.  En tiedä kuinka iloista joulua viettänette vanhuutenne päivinä.  Kumppaninne on jättänyt teidät (Liisa-emäntä kuoli 20/6 1868)  Kuolema on vienyt rakkaan vaimonne ja minun rakkaan äitini. - -  Mutta iloitkaamme!  Eu voi enää kuolema kadottaa, sillä Jeesus on syntynyt, me olemme Jumalan rakkaita lapsia.  Viettäkäämme iloista joulua, uhratkaamme tämä ilta ja nämä juhlat ja koko elämämme Jeesukselle,  Koska Hänkin on uhrannut itsensä meidän edestämme.  Hän on meidän syntimme ottanut pois ja meidät vapaiksi lapsiksensa tehnyt.  Veisatkaamme siis: ” Ei voi kuolema kadottaa” j.n.e.

Juhannuspäivänä 1872 kirjoitti Samuli Valkealasta, jonne oli muuttanut kanttoriksi, (-urkuja siellä ei silloin vielä ollut-): ”tämän päivän ihanimmat muistot ovat lapsuuteni kodista.  Kuinka monta kertaa emmekö kantaneet kaskia, (nuoria lehtipuita) lehtiä ja pihlajan kukoistuksia kaunistaen niillä  Isämme vanhaa,  mutta rakkaan tuvan.  Siitä nautimme enemmän huvitusta ja iloa, kuin rikkaitten lapset komeissa hoveissaan.  Ja vielä lisäksi: mikä enimmän kaunisti ja teki ihanaksi ja sydäntä liikuttavaksi tämän päivän, niin kuin kaikki muutkin juhlat, se oli tuo lapsellinen, yksimielinen mutta suloinen veisu rakkaitten vanhempiemme ympärillä.  Ne Isän ja Äidin sävelet eivät koskaan lähde korvistani - - Se ilahuttaa minua suuresti, kun saan jonkunkin rivin (tietoja) vanhasta isästämme.  Kerrot hänen iloitsevan, siitä että pääsee uuteen pirttiin ja saunaan.  Kerrot myös hänen istuvan

Kallenkalliolla (eräs pyöreähkö kallio Helkkilän itäpuolella ja iloitsevan Jumalan hyvyydestä.  Oi, rakas vanhus!  Kun vaan tyytyväisenä iloitsisitte Jumalan armosta ja hyvyydestä, niin olette suuren voiton käsittänyt.  Ei ole suloisempaa kuin että lähes 80 vuotias vanhus istuu kalliolla ihanan  luonnon keskellä.  Harmaat hiuksensa kuvastavat tosin syksyä, mutta silmissä säteilee iankaikkisen kevään toivo.

”Lapsuuteni ajat ja rakkaat vanhempani ovat minulle rakkaimmat muistossa.  Lue tämä kirje Isälle.  Minä ikävöin isääni niin kuin jokin lapsi”.

18/9 1872 (Valkealasta)  ”Isä on mielessäni joka päivä.  Ottaisin mielelläni hänestä useammin tietoja.  Sydämellisiä terveisiä sinulle, Liisalle, Amalialle ja Eevalle sekä kaikkien heidän perheillensä.  Kaikilla heillä on huvittajansa, puolisonsa ja lapsensa.  Mutta on yksi joka vielä on mainitsematta ja ilman huvittajaa.  Häntä en taida ilman sydämen liikutusta nimittää.  Lapsensa eivät enää ole lapsia (hänen) ympärillänsä, vaimonsa on jättänyt hänet ja lapsensa ovat siirtyneet yksi sinne, toinen tänne – sentähden on vanha Isämme varsin ilman kumppania ja huvittajaa.  Rakkaita, sydämellisiä terveisiä hänelle, ja Jeesus olkoon hänen paras kumppaninsa, ystävänsä ja huvittajansa.”

Eräästä kirjeestä otan vielä kohdan, jossa ilmenee eräs piirre isoisän anteliaasta, itsekieltäymyksiin alistuvasta luonteenlaadusta:

”Mieleni tekisi lähettää Isälle jotakin (lahjaa) jouluksi, mutta kun se on mahdotonta täältä, niin pyydän sinua, että osta hänelle minun puolestani  - - - .  Ehkä sitte maksan kun tulen sinne.  Pidä muutenkin vaaria, ettei häneltä mitään puutu, ettei hänellä millään muotoa olisi rahan puutetta.  Minä tiedän, että hän antaa kaikki pois ja kärsii puutetta.  Mutta katso sinä, ettei sitä tapahdu ja käske hänen viljellä mitä hän haluaa ja anna hänelle rahaa.  Silla hänen loppunsa jo lähestyy.  Usein olen ajatuksissani siellä kotona - -  ajattelen aina:  Koska Isän kuoleman sanoma tulee,  sillä ikänsä on jo aivan pitkä”.

Samaan  sydämellistä rakkautta uhkuvaan sävyyn kirjotti myöskin hänen nuorempi poikansa Juho, - joka oli opettajana ensin Taivassalossa ja Loimaalla ja sittemin Perniössä – vaikka hän kirjoitti harvemmin ja vähemmän tuntehikkaasti.

Sen sijaan hän monissa kauniissa runoissaan, joita löytyy painettuinakin, on suurella rakkaudella kuvannut syntymäkotiaan ja vanhempiaan sekä erittäin kaksois- kumppaniaan Eeva-sisartaan.

Minun isäni taas ei isälleen kirjoittanut koska asui  ensin samassa kodissa ja uuden talon rakennettuaan melkein entisen kotinsa naapurissa, jossa isävanhus eleli.  Mutta sen muistan, että hän, samoin kuin lähiseuduilla asuvat vanhuksen tyttäretkin rakastivat ukkoa ja kohtelivat häntä aina suurella kunnioituksella.

Isoisäni oli saanut hyvän terveyden.  Tasan 85 ikäisenä v. 1879 hän vielä uskaltautui isäni kanssa lähtemään esim. Tampereen matkalle, jonne hänen Samuli-poikan- sa oli 1 p:nä toukokuuta muuttanut kanttoriurkuriksi.  Siellä käydessään taipui hän monien houkuttelujen johdosta viimein valokuvattavaksi – ensimmäisen ja viimeisen kerran elämänsä aikana.  Kuva tämän kyhäyksen alussa.  Kuvassa ukkovanhus istuu tuolilla suoraryhtisenä ja vakavana.  Osaksi paljastuu päälaki,  hopeanharmaat hapset ja valkoinen pitkähkö parta puhuvat helposti ymmärrettävää kieltä.  Vilja vaalenee,  tähkä kypsyy,  elämän päivä on kallistunut iltaan,  taakse on jäänyt pitkä elämä iloi- neen,  suruineen ja edessä on iäisyyden aamu ja kauan odotettu lepo siellä, sulasta  armosta.  Helmikuun 21 p:nä 1881 saikin vanhus sitten siirtyä Jumalan kansan lepoon 86 vuoden 7 kk ja 9 p. ikäisenä.

On luonnollista, että noin pitkän ja monivaiheisen elämän aikana oli jouduttu ko- kemaan runsaasti tämän elämän vaivoja,  synnin kiusauksia ja oman viheliäisyyden tuntoa.  Onhan elämä parhaimmillaankin ollessa työ ja tuska. Erityisesti on se sellais- ta vähissä varoissa eteenpäin ponnistelevalle ihmislapselle.  Mutta kaikissa kestää ja voittaa,  kun voittovoimana on – ei oma kunto ja voima – vaan Herran voima.  Se on heikossa väkevä.             _      _      _     _                      

Pikku muistelmia

Joitakin muistokuvia on minullakin isoisästäni.  Olinhan hänen kuollessaan jo alun toisellakymmenellä ikävuodellani.

Muistan vanhuksen rauhaisan kotinsa ikkunan ääressä lasisilmät päässä ja sukkula kädessä kalaverkkoa kutomassa.

Muistan hänet meillä,  Helkkilässä, siemenperunoita paloittelemassa keväisten perunaistutuspäivien aikana.  Oltuani eräänä keväänä ukkoa hakemassa meille vastanmainittuun toimeen,  hän oli heti valmis lähtemään mukanani.  Veitsi toisessa ja keppi toisessa kädessä, harmaasta sukkalangasta kudottu ”tiitlakki” päässä, ukko lyhyin askelin ja hyvällä mielellä astelee taloa kohden. Minä sipsuttelen vieressä avojaloin, tai juoksen ja hyppelen.  Yht`äkkiä  ukko sanoi: ”Mennäst kilppa juoksema!”  Iloisesti hämmästyneenä moisesta ehdotuksesta minä tietysti olin heti valmis.  Sitten asetutaan rinnakkain.  Mukava pari.  Toinen noin 80 vuotias, toinen noin 5-6 vuotia.  No – ja vauhtiin lähdettiin:  yks, kaks, kolm!  Ukko harppaa pari kolme pitkää askelta ja jää siihen,  minä pistelen minkä töppösistä lähtee.  Katson taakseni ja olin tietenkin iloinen kun voitin.  Ukkoa odotellessani Heittelin muutamia kuperkeikkoja kedolla ja kun vanhus pääsi luokseni lausui hän:  ”No, no, pakkaakos se vanha Aatami heittelemä”.  En osannut siihen mitään vastata.  En ollut sellaista sanaa koskaan ennemmin kuullutkaan.  Myöhemmin ymmärsinettä ukko vanhalla Aatamilla varmaankin tarkoitti minun vallattomuuttani.

Muistan vanhuksen erään, mitä ihanimman kevätpäivän aamuna istumassa kotini metsän reunassa, Pinaron pellon takana, puun kannolla, harmaat sarkavaatteet päällä, sauva kädessä ja villalankainen tiitlakki päässä. Hän istui siellä kuuntelemassa käen  kukuntaa; ja varmaankin hän sitä kuullessaan ja ihaillessaan kevään kirkkautta ylisteli Herraa kaikesta nykyisestä armosta ja hengen ikävällä tähyili tulevaa iankaikkista ke sää.

Muistan myöskin vanhuksen kirjat ja seinäkaapin.  Kirjoja oli pöydällä ja usein ukko otti niistä minkä milloinkin ja lueskeli.  Seinäkaappi sentään on selvemmin muistissani. Se oli tuvan eteläpuoleisen seinän peränurkkauksessa, savusta ja vanhuu- desta tummunut sekä hakasista seinässä riippuva miltei neljäkulmainen kaappi.  Siellä ukko säilytti m.m. keltaista ”pryssokeria”, josta hän aina, meidän pienten poikansa poikien ”faarintuvassa” käydessämme, muisti hakea meille murenen suuhunpantavak si.  Se maistui.                                                                                                                           Silmissäni on myöskin himmeä kuva ukosta, hänen jo maatessaan sairasvuoteella lähtöä tehden.  Hiljaa liikuttiin sairastavan vanhuksen kamarissa.  Kyyneliä kimalteli hoitajien ja omaisten silmissä.  Aavistettiin pois lähtöä, ja se sitten jonakin päivänä tapahtuikin.

                                                        -     -     -     -

Isoisäni oli elintavoissaan säännöllinen ja raitis.  En muista koskaan kuulleeni viittaustakaan siitä, että hän olisi juopotellut.  Luonteeltaan hän oli lempeä ja joskus leikkisäkin ja lapsirakas.  Uskonkäsitykseltään hän oli sen ajan herännäis-rukoilevais-uskovaisia lähinnä.

                                                        -     -     -     -

Isoisän kuolemasta ilmoitti isäni veljelleen 21/2 1881: ”Rauhaa ja terveyttä toivotan teille, ja tuon esille isän viimeiset tervehdykset. Isä kuoli tänä aamuna klo 4.  Se oli yhtä iloinen kuin surullinenkin tapaus.  Hän kärsi kovia ruumiin kipuja.  Monta viikkoa jo luultiin joka hetki viimeisen olevan, vaan kauan kyllä kesti.  Mutta hetki tuli kuitenkin, jolloin iankaikkinen lepo alkoi -.”

Isoisäni haudattiin Rauman hautausmaahan 27 p. helmikuuta 1881. Siellä hän lepää odottamassa iankaikkisuuden aamua.  Isoisän haudalle teki isäni mäntylankusta ristin ja maalasi siihen mustalla isoisän nimen, syntymä- ja kuolinajat.  Risti säilyi tavattoman kauan noin 50 v.  Hautausmaan uudestijärjestelyssä se hävisi ja haudan paikkakin samalla.  Oli meiltä omaisilta hyvin heikosti tehty, ettemme kyenneet hankkimaan kivistä patsasta isoisän haudalle.

                                     Iso – äitini

                                     Liisa Hellman      s. 29/2 1798   k. 20/6 1868

Isoäitiäni en ole koskaan nähnyt.  Hän oli jättänyt maan surut ja ilot jo parisen vuotta ennen syntymääni. Hänestä ei ole myös valokuvaa, josta voisi nähdä hänen kasvojen- sa piirteet. On siis tyydyttävä siihen vaillinaiseen kuvaan, jonka joistakin muistitie- doista ja hänen lastensa kirjeistä saamme. Niistä päättäen isoäiti oli kodin keskeisin henkilö, kuten äiti tavallisesti. Hänen muistonsa näkyy olleen lapsille rakas kuten isoisänkin.

Kerrotaan hänen olleen varreltaan keskikokoinen piekemminkin ehkä lyhyenlainen mutta muuten sopusuhtainen. Oli ehkä jonkinverran kiivasluonteinen ja tarmoka nainen. Hän omasi kauniin ja kaikuisan lauluäänen ja käytti laululahjaansa ahkerasti kotona, kujilla ja kirkossa.  Hän oli myös tunnettu harrasmieliseksi ja rohkeaksi herännäisuskovaiseksi, jolle sielujen pelastusasia oli kalllis.

Annan taas hänen pojilleen sananvuoron ja kuuntelemme mitä he äidilleen ja äidistään kirjoittelivat hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina.  Moni kohta seuraavista  kirjeotteista on samoista kirjeistä, joista jo otin isää koskevia kohtia edelliseen.  Tähän otan kohtia, jotka enemmän kohdistuvat äitiin,

Kirjeessään 22/6 1868 kirjoittaa isäni – ollessaan Maariassa Samuli-veljensä häissä, veljelleen Juhalle, joka ei ollut saapunut häihin:

 ”Nyt täällä Maariassa, veljeni Samulin häitä viettäessämme ja Sinua täällä kaivatessamme, kirjoitan Sinulle sydämellisiä tervehdyksiä sekä täältä, että isäni kotoa - - -.  Samalla saat kuulla murheenkin sanoman, että meidän rakas Äitimme nyt on kuollut.  Ja se kyllä sekoittaa meidän hääilomme murheen kyynelillä.  Ja jollei murheen – sillä sen on kansa suloista saada jättää vaivaloinen ruumis ja mennä asumaan Herran tykö – niin kuitenkin kaipauksen, silla me olemme nyt erotetut rakkaasta Äidistämme.  Äiti käski minun sanoa Sinulle ja Samulille paljon terveisiä ja käski teidän lukea virsikirjasta: ”Vanhempain rukouksen lasten edestä.”  Siinä olette näkevä hänen viimeisen toivomuksensa. - - Älä häntä sure. Hän laskettiin ilolla rauhaan, lepäämään päiväntöistään.”

17/12 1869  kirjoittaa Samuli: ”tahtoisin vielä sydämestäni yhden rakkaimpani nimittää, mutta hauta on hänet kätkenyt neuvoinensa ja varoituksinensa, veisuinensa ja kanteleinensa.  Kaipaukseni on hirmuinen, kun täytyy jättää rakkaimman nimen pois joulutoivotuksistani.  Mutta vaikka kaipaus on suuri, suurempi on kuitenkin lohdutus.  Sillä vaikka hän on kadonnut minulta juurikuin varjo ja vähitellen rupeaa katoamaan Äidin nimikin papereista ja preiveistä ja viimein unohtuu muistokin hänestä – Kuitenkin Karitsan elämänkirjassa pysyy hänen nimensä muuttumattomana."

Juhannuspäivänä 1872 Valkealasta:  ”Isäni ja äitini  sävelet eivät koskaan lähde korvistani.  Hyräillessäni vielä näitä (kodissa laulettuja) veisuja vanhempien nuoteilla ja tuntiessani vielä sitä rakkautta, joka vallitsi vanhempien ja lasten välillä,  tunnen ikään kuin joitakin taivaallisia tunteita ja se saattaa ajatukseni hetkiseksi pois taval- lisesta luonnollisesta juoksustansa.  Tälläkin hetkellä olen kuulevinani Äitini äänen: ”O, Jeesus Kristus jalo Ja kirkas paistehemm`- Mutta sydämeni vavahtaa tuntiessani todeksi tämän elämäni katkerimman muiston: Neljä vuotta sitten,  tänäpäivänä, las- kettiin Äitimme suloisine äänineen ja helline rakkauksineen maahan mätänemään-.”

Samassa kirjeessä vähän myöhemmin sanotaan:

” O jeesus Kriste sä apumm`ainoa

Kun armos kaikill`kristityille laina,

Ett`nimeäs he ylistäis aina:

Kiittäkäät Herraa!  Kiittäkäät Herraa!

Se virsi on (silloisen virsikirjan) No 98, ja  on se äitivainajamme syntymävuosiluku.  Se oli heidän virtensä, sitä he aina veisasivat jos satoi taikka aurinko paistoi – Aina helisivät Piilken ja Munglan metsänrannat:  kiittäkäät Herraa! Kiittäkäät Herraa!  Hänen äänensä on vaiennut – mutta helisköön hänen äänensä taivaallisessa seurassa täyttyneillä toiveilla, iankaikkisessa ilossa;  Kiittäkäät Herraa!”

Hellmanin emännän kirkkaana helähtelevä laulu näkyy tunkeutuneen lasten sydämiin.  Kaihomielin ja ihaillen sitä muisteltiin.  Äidin laulu ei kaikunut vain iloissa vaan suruissakin –  ja ehkäpä juuri sydämellisimmin suruissa, elämän pimeinä hetkinä, kun ahdistusten myrsky yritti tukahuttaa elämisen toivon ja Jumalan ylistyksen äänen.

15/12 1872 kirjoittaa Samuli: ”Mutta missä on minun rakas äitini, jota minä enimmän rakastin ja joka minua eniten rakasti – hän, jonka kuva minä olen, jonka heleästä äänestä kaikuivat kirkko ja koti, metsät ja vainiot – ja jonka luonnon lahjat vielä minussa kaikuvat suurten seurakuntien yli ja ilahduttavat monia?  Äitiämme, joka täydellä voimallansa meitä kasvatti, hoiti ja opetti sielun ja ruumiin puolesta – häntä turhaan etsimme maan päältä - -.  Hänen koko maallinen elämänsä oli murhe, ja ainoa ilonsa Jeesus Kristus.  Sentähden on hän otettu pois murheen maasta, että hänen ilonsa täydellinen olisi.  Silmäni vuotavat vettä näitä kirjoittaessani, mutta älkää te surku, rakas vanha Isäni, vaikka puolisonne on teidät jättänyt.  Silla Jumala, joka Pojassansa on meitä rakastanut ja jonka morsiameksi Hän Äidin jo täällä kihlasi jonka oikea avio hän nyt  on, on kerran pyyhkivä kyyneleet teidänkin silmistänne.  Olen kuulevinani Äitini veisaavan:

”Isä Jumal`, minun isän, armaan`,

 Alust`, ennen alkuu maailman” j.n.e. –

Mutta nyt hän veisaakin; ”Eijaa eijaa” – taivaassaa siellä, josta hän aina ennen, varsinkin jouluna veisasi:

”Kauniist`siell kanteleet kajaavat,

harput heliäst helisevät

Urkuin uus` virsi pauhaa.

Jossa kauniin Jeesuksen kanss`

Saan rakkaan`iloss`olla;

Hypät`, veisat` voiton virttä,

Herraa kiittää,  Hänt` ylistää:

Korkia on Kunnian Kuningas.”

Pikku muistelmia.

Isoäiti oli uskossaan ja tunnustuksessan rohkea.  Hän saattoi suorastaan kiivailla sel- laista pahaa vastaan, jonka hän käsitti loukkaavan Jumalan kunniaa ja hyviä tapoja.  Seuraava pikku tapahtumatkin sitä todistavat.

Eräänä pääsiäisenä olivat kylän nuoret rakentaneet n.k. sisäkeinun jonnekin, ja sen ympärillä pitäneet ehkäpä jonkinverran vallatonta menoa.  Se vaivasi isoäitiä.  Hänen henkensä ahdisti ja sisäinen pakko pani hänet liikkeelle.  Hän menee keinuväen jouk- koon ja ilmaisi suorin sanoin, kuinka sopimatonta on tuonlainen kalliiden armohet- kien väärinkäyttö ja sitä enemmän kun on suuri Jeesuksen ylösnousemisen juhla.  Osa joukosta oli heti poistunut paikalta, osa jäi uhitellen jatkamaan keinumista.  Eräs ”Iso-Kustaa”, isoäidin sukulainen, löi asian leikiksi, hyppäsi keinulle, heilautti hyvän vauhdin ja naureskeli.  Silloin Liisa-emäntä sai  ”karakan” – suuren vitsan – käteensä ja sivalteli sillä Ison-Kustaan takapuoleen aina kun se tuli ulottuville ja piti pojalle ankaran nuhdesaarnan.  Se tepsi.  Pois keinusta pakeni Iso-Kustaa, paikka tyhjeni nuorista, kukin mihin pääsi.  Nyt Liisa-emäntä kävi keinuun käsiksi ja hajoitti sen maan tasalle.                       

                                                        -    -    -   -

Kuten isoäidillä itsellä niin lapsillakin, varsinkin pojilla, erityisemmin Samuli-pojalla, oli luontaisia laulu- ja sävellahjoja.  Siitä johtui, että  pojissa ilmeni jo varhain kova soittamisen halu.  Olivatkohan itse tehneet, vai mistä saivat viulun.  Sillä piti soitella, mutta kotituvassa ei se käynyt laatuun.  Vanhemmat pitivät sitä syntinä ja kielsivät soittamasta.  Pojat pakenivat heinäparvelle. Mutta sieltäkin kantautui viulun ääni äidin korviin ja vaivasi häntä.  Lopulta oli äiti saanut jostakin tuon pelivärkin käsiinsä ja heittänyt sen palavaan uuniin.  Hän toimi käsityksensä ja omantuntosa mukaan.  Mutta soittotaipumusta hän ei saanut pois poikien luonnosta.  Se oli lahja sekin ja oikein käytettynä yhteiseksi hyödyksi.

                                                        -   -    -   -

Isoäitini kuoli pitemmän sairastelun jälkeen kotona,  Hellmanin torpassa, uskossa Jeesukseen.  Oli suloinen kevätkesä, 20 p. toukokuuta 1868, kun hänen riutunut ruumiinsa lakkasi olemasta hengen majana.  Henki meni iäisen kesän ihanuuteen.  Hän haudattiin juhannuspäivänä Rauman hautausmaahan ja on hänen kuten jo isoisänkin hautapaikka siellä tuntemattomaksi hävinnyt.  Muistonsa vain elää, joskin jo himmeänä ja haihtuu sekin vähitellen.  Mutta hänen Vapahtajansa elää sukupolvesta toiseen, iankaikkisesti ja isoäiti Vapahtajansa luona.

Elämäntavat ja harrastuksia Isovanhempieni kodissa

Elämä ja tavat olivat yksinkertaisia silloisissa kodeissa yleensäkin, mutta varsinkin niissä kodeissa joissa elettiin Herran pelossa.  Isoisäni koti oli eräs sellainen. Ja siitä johtui että Jumalan sanan mukaiset näkökohdat olivat määrääviä.  Vaikka näyttää mahdottomalta etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, jos asiaa katselee järjen ja käytännön kannalta, niin uskossa eläessämme se kuitenkin johtuu asian luonnosta.  ”Missä aarteemme on, siellä sydämennekin.”  Ja kun ihmishenki on alati toiminnassa, niin sydämen elämä ehtii kaikkialle ennen kuin kädet ja jalat ja muut ruumiin jäsenet.  Siten henki seurustelee Herran kanssa joka hetki etsien alati Jumalan valtakuntaa, joka on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.  Uskova elää uudessa olotilassa, ei kirjaimen alaisessa vanhassa.  Se elää uskonyhteydessä Jeesuksen kanssa ja Hänen kauttaan sovitetun Isän  lapsena, sovitetun Isänsä yhteydessä, iloiten ja kiittäen saadusta armosta ja autuudesta.  Kun uskonyhteys Jumalan kanssa säilyy  ja kasvaa vain sanan ja sakramenttien kautta, niin ne ovat rakkaat ja niiden ylivuotavilla elämänveden virroilla viihtyvät janoavat sielut.  Kirkossa, jossa seurakunta käy Herransa eteen, käytiin isovanhempieni kodistakin ahkerasti, kuten Herran kansa yleensä.  Kodin piirissä luettiin, laulettiin ja keskusteltiin hengellisistä asioista.  Juhla- ja pyhäpäivät olivat tällaiseen toimeen erittäin pyhitetyt. Paitsi sydämen sisäistä, alituista rukousta, luulen että isovanhempieni kodissa harjoitettiin myös yhteisiä rukouksia, toisinaan ainakin polviasennossa.  Muistan esim. pikkupoikana eräänä jouluna polvistuneeni muiden mukana isoisän tuvan penkin viereen joulupahnoille.  Isovanhempieni tuvassa olen lapsena nähnyt jouluna ”jouluolkia” levitettynä yli tuvan lattian.  Omassa kodissani, Helkkilässä, ei sitä tapaa enää käytetty.

Elämäntavat:  ruuat, puvut, huone- ja pöytäkalustot y.m.s. todistivat kaikessa vaatimattomuudessaan tapojen yksinkertaisuudesta.

Työtä tehtiin ahkerasti aamusta iltaan ja talvisena aikaan tehtiin puhdetöinä kaikenlaista käsityötä – miehet puutöitä, naiset kudonta-kehruu- y.m. käsitöitä.

Raittiina elettiin.  Ei isoisäni talossa kenties paljon tupakoitukaan, koska en muista ainakaan isoisäni milloinkaan tupakoineen.  Pojat kai myöhemmin tupakoivat jonkunverran, viinoista ei puhettakaan.

Kirjoitustaito alkaa suvussa nähtävästi juuri Hellmanin kodissa, sillä asiakirjoissa esiintyy varhemmin vain puumerkkejä. Isovanhempani eivät osanneet kirjoittaa. Eivät sitä osanneet vielä heidän vanhimmat lapsensa Liisa ja Amaliakaan. Mutta Isästäni, joka oli lapsijoukon kolmas ikäjärjestyksessä, alkaa kirjoitustaito ja samanaikaisesti hänen Samuli-veljestään.  Miten he oppivat kirjoitustaidon, en varmuudella tiedä.  Muistelen kuin unennäköä kuulleeni, että tämä veljesparvi – oliko nuorin Juho-poika mukana, en muista – olisi käynyt Raumalla jonkinlaista sunnuntai-iltakoulua, tai pidettiinkö sitä ehkä arki-iltoinakin ja siellä muun opiskelun mukana päässyt myös kirjoitustaidon alkeista osalliseksi.  Pojat sitten opettivat kotona nuorimman tyttärenkin, Eevan, kirjoittamaan,  vieläpä kyläläisiäkin.  Muunmuassa eräs Virkun pojista, Isak Virsén, joka meni Amerikaan ja on siellä kuollut, eräässä kirjeessään katuu sitä, ettei nuorena paremmin opetellut kirjoittamaan, vaikka Hellmanin pojat olisivat sitä opettaneet.

Soitantoharrastusta myös oli kuten edellä olen maininnut, mutta se taisi päästä vain vähän käytännössä  esiin ja siitä voi johtua poikien kodista lähtö.  Veisuuta ja hengellisten laulujen laulamista sensijaan harjoitettiin ahkerasti sekä yhteisesti että kukin yksityisesti.

                                     -   -   -   -

Aina – serkkuni  kertoo.

Kirjoitin tässä eräänä päivänä serkulleni Aina Valtoselle,  Katinhännän Saaren emännälle, joka on Hellmanin Eevan – Eeva Kestilän -  vanhin tytär ja eli lapsuutensa ja nuoruutensa päivät vanhempieni kanssa Helkkilän faarin kodissa, mitä hän mahdollisesti olisi kuullut isovanhemmista tai mitä hän isoisästä vielä itse muistaisi.

Liitän hänen vastauksensa tähän semmoisenaan, paitsi loppuosaa, josta jäljennän vain asiaa koskevan kohdan.  Tein sanotulle serkulleni toistakymmentä kysymystä, jotta hänen olisi helpompi niihin vasta.  Seuraavassa esiintyvät hänen vastauksensa sellaisinaan.

                                                                                              ”Katinhäntä 6/3 1935.

Rakas Emili serkku!

Jumalan rauhaa sinulle ja perheellesi.

Siitä on jo pari viikkoa, kun kirjeesi tänne saapui.  Minä olin silloin Kulamaalla sisareni luona, olin siellä puolitoista viikkoa,  nyt olen jo ollut viikon kotona, mutta ei ole tullut kirjoitetuksi ennemmin.  Minä tiedän myöskin niin vähän isovanhemmistamme, olin vain 7 vuotias, kun vaari kuoli ja kolmannellatoista, kun oma äitini kuoli, eikä ne edesmenneet kiinnostaneet silloin lapsena, nyt niistä asioista tahtoisi mielellään jotain tietää, vaan ei ole ketään enää, joka kertoisi. Koitan sentään jotain kertoa.  Isoäidin ulkomuodosta ja koosta en tiedä mitään, mutta isoisä oli minusta vähän pitkä, kasvot kalpeat, hiukset ja parta valkoiset, hiukset olivat päälaelta lähteneet ja hän piti päässään huoneessakin sinistä puikoilla kudottua lakkia.  Minä luulen että isoisä on ollut tumma ja äiti vaalea, mutta tämä ei ole mitään varmaan.  Heidän luonteestaankaan en paljon tiedä.  Isoäiti oli kai helposti kiivastuva.  Äitini kertoi esimerkisti siitäkin kun Samulienolla oli halu soittaa hänellä oli joku soitin, muistaakseni viulu, jolla hän salaa soitteli ja äiti sai kumminkin sen kuulla ja siitä tuli sitte kiivas kohtaus ja olen muistavinani, että äiti sen kokonaan särki.

Mutta kyllä kaikki lapsensa äitiä tuntuivat erityisesti rakastavan, kun enotkin siinä vanhassa kodissa kävivät, niin äitiä he aina muistelivat.  Kyllä isoisä oli  lapsirakas.  Minä nukuin vaarin kamarissa 3.nen vuoden vanhasta, iltasin istuimme yhdessä pesän edessä kun valkea palo pesässä ja kun äitini tuli huoneeseen niin vaari sanoit ”tässä istuvan vanhin ja nuorin”  Väliin kävimme yhdessä Tiirikallakin.  Siitä me vaarin kanssa usein keskustelimme, kumpi meistä ennen kuolee; minä sanoin, ettö kun te kuolette niin minä tulen teitä saattamaan ja vaari taas sanoi: Jos sinä kuoletkin ennen, niin minä laitan kirkon suurimman kellon soimaan.  Että kyllä hän ainakin vanhoina päivinään oli lapsirakas,  minkälainen mahtoi sitte olla nuorempana.  Minun äitiäni hän oli nimittänyt ”jämpttipiikaksi”, äiti oli ollut pienenä totinen ja ”jämptti” ja vaari oli aina sanonut että minä ja jämpttipiika menemme sinne, mihin sitte mentiin

Ahkerasti vaari kutoi verkkoa se oli hänen työnään viimeisinä aikoinaan, kun minä muistan.  Äitini ja tätien kertomuksista tiedän, että kirkossa käytiin ahkerasti ja kotona myös harjoitettiin Jumalan sanan lukemista ja rukousta, kun lapset olivat kirkossa vaadittiin että ainakin saarnan ”esipuheen” muistivat vielä kotoväelle kertoa ja myöskin mistä raamatun kohdasta se oli.

Aamu ja iltahartauksista en muista erityisemmin puhutun mutta ehkä se oli heistä niin itsestään kotielämään kuuluva tapa, ettei siitä erityisemmin puhuttukaan.  Kyllä äitini puhui äitinsä rukouksesta, hän kertoi, että äiti joskus rukoillessaan rupesi niin äänekkäästi Jumalaa kiittämään, että toiset säikähtivät, kun hän löi kätensä yhteen ja kiitti Jeesusta.  Että rukouksia pidettiin polvistuneessa asennossa sitä todistaa sekin tapaus, jonka Samulieno kerta meillä kertoi.  Kun tulipalo poltti Kulamaan kylän, niin äiti meni myös sinne apuun ja kotiin jäivät vaan Samuli ja kumpi se sitten mahtoi olla toinen Liisa vai Amalia en muista, sitä, mutta kaksoiset Juho ja Eeva olivat kehtolapsia. Eno sisarineen pelkäsi kovasti että tuli tulee heillekin ja he polvistuivat kehdon viereen, liikuttivat kyynärpäillään kehtoa ja rukoilivat Jumalaa varjelemaan ettei tuli heidän kotiinsa tulisi.  He olivat siis tottuneet rukoilemaan polvillaan ja sitte muistan joskus Liisa tädin olevan meillä yötä ja hänkin piti aamurukoukset polvillaan, että kyllä minä pidän että se  on ollut tapana Hellmanien kodissa. En minä muista isoisän aamu ja iltarukousta, mutta kun olin niin pieni niin minä kai nukuin ennen kuin hän ja aamulla nousin taas ennen häntä ylös. Sen muistan että hän illalla, kun minä jo olin vuoteessa istui muurin vieressä ilman valkeaa ja veisasi iltavirsiä ulkomuistista,  mieleeni on erityisesti jäänyt virsi 358 vanhasta virsikirjasta sen viimeiset värsyt Ei päivä niin pitkä, ettei yö peräs. Niin elämää kuolema noutaa. Se on aamuvirsi, mutta vaari veisasi niitä värssyjä iltasin. Isoäidin lauluja minäkin kuulin hänen lastensa usein muistelevan Kertakin oltiin Pyhärannassa enon kesäasunnossa ja Saaren tätikin oli siellä. Eno soitti ja lauloi niitä äidin lauluja ja kysyi aina tädiltä, ”muistatko kun äiti tätä lauloi” ja enolla oli kyyneleet silmissä muistellessaan äitinsä säveliä.  Äitini kertoi että kun Englantilaiset pommittivat Raumaa ja polttivat sataman hän oli äitinsä kanssa pellavaa vetämässä ja pelkäsi kovasti, kun tykit paukkuivat ja kun miesväkikin  oli Rauman kirkkoa suojaamassa.  Äiti kertoi, että  hän pyysi äitiään että mennään metsään piiloon, mutta äiti rupesi veisaamaan Meidän linnam on Jumal taivaas ja jatkoi työtään. Joulun vietosta Äitini kertoi että lapset istuivat äidin kanssa pöydän ympärillä ja veisattiin jouluvirsiä, lapset kutsuivat sitä jouluttelemiseksi ja se oli heistä niin hupaista, että he kiirehtivät äitiä askareissa ja pyysivät ”tulkaa nyt jouluttelemaan”.  Kyllä isoisäkin jouluvirsiä ja tietysti muitakin virsiä veisasi, mutta joulu virtten nuottejakin isäni erittäin muisteli isoisän veisaamia.  Jouluaamuna isoisällä oli tapa herättää toiset, menemällä jo 2:den ajoissa ulos ja tuvan läpi mennessään hän veisasi virrestä 119 vanhasta virsikirjasta 2. Viimeistä värsyä siitä 3nen värsyn alusta,  Sinä yönä Kristus syntyi meille jne.  Siitä minä en tiedä mistä heidän uskonnolliset harrastuksensa juurensa johtivat.  Pastori Haklin oli kyllä voinut vaikuttaa heihin molempiinkin.  Muistan tätien ja äitinikin puhuneen pastori Haklinista ja hänen rouvastaan.  Tiirikan täti oli ollut Haklinilla palveluksessa ja minun äitini oli silloin ollut myös siellä ainakin muutaman päivän.  Äitini oli silloin pieni tyttö.  Kyllä luulen että pastorin ja Hellmanin perheiden välillä on ollut hyvät suhteet.

Isoäidin sairaudesta ei minulla ole varmaa tietoa.  Jotain sellaista käsitystä minulle on jäänyt, että se olisi ollut keuhkotautia, jota nimitettiin sulkuksi.

Äitini kertoi että veljet kävivät Raumalla iltakoulua ja siellä oppivat kirjoittamaan.  Kun heillä oli soittoon ja lauluun taipumusta ja vanhemmat pitivät kaiken maallisen soiton syntinä. Niin he suostuivat heidän kouluun menoonsa, että he sitten käyttäisivät lahjojaan Jumalan kunniaksi:  Ehkä pastori Haklin on vaikuttanut näihinkin asioihin neuvoja antamalla.

Kyllä Hellmanin torpassa oli (talon aikana) sali ja siitä on sitten myöhemmin tehty Leimanin tupa, kuten sinäkin muistelit.  Luulen sen olleen rakennuksen länsipäässä, johon sitte tehtiin puori.

Kerronpa huviksi vielä eräästä asiasta.  Isoisästä oli minun isäni ja äitini naimisiinmeno ollut vastenmielinen.  Kun isäni oli asiaansa vaarille puhunut, eikä ukko siihen oikein  ryöntynyt, oli isäni sitten sanonut: ”Jätetään tämä asia nyt sitte Jumalan haltuun”.   Vaari oli silloin sanonut vihaisesti: En mar mä sitä Jumala halttu ann”.  Hän olisi äitiä johonkin taloon tahtonut.  Kyllä vaari siihen sitte suostui.  Mutta ei hän isälle oikein hyvä ollut.  Vasta sairauden aikana asia muuttui, jopa niin, että piti isääni hoitajista parhaana, eikä oikein sallinut toisten itseään nostavankaan.  Sanoi vaan, että Iisak nostaa niin pehmeästi.  Niin Jumala kaikki parhaaksi kääntää. –

Terveisiä teille kaikille minulta ja perheeltäni.

 Herran haltuun,   serkkusi Aino

                                     -   -   -    -    -    -

                                     Isäni

                   Kustaa Hellman – Helkkilä

                   s. 5/6 1835.     k. 15/9 1891

Olen jo edellä (siv. 14) maininnutä että Hellmanin ”vanhasta talosta” muutti talon vanhin poika Kustaa Hellman Voiluodon Karille noin vuonna 1858.  Mainitsin myös, että hän sieltä muutti takaisin kotikyläänsä ja syntymätloonsa ehkäpä jo v. 1862, koskapa isoisäni kauppakirjalla 15 p:ltä Tammikuuta sanottuna vuonna myi hänelle Helkkilän talon.  Tosin talon vastaanotto oli tapahtunut vasta noin parisen vuoden kuluttua eli 1 pnä  Marraskuuta 1863, enkä ole varma siitä asuiko v 1860 leskeksi jäänyt isäni jo ennen  Helkkilän vastaanottoaikaa taas syntymäkodissaan vanhempiensa luona vanhassa talossa.  Mutta jotkut seikat viittaavat siihen.  Niinpä eräästä isäni työmuistiosta näkyy, että hän ainakin jo kesällä 1863 kuokkautti toista tynnyrin alaa uutta peltoa Kotoniitystä, jota hän tuskin olisi Voiluodolta käsin toimeenpannut.  Jokatapauksessa asui hän, otettuansa vastaan marraskuussa 1863 Helkkilän isännyyden,  siitä asti vanhassa talossa, kunnes kesällä 1864 rakensi uuden asuntokartanon,  Helkkilän talon ja muutti sinne  (v. 1862 naimansa ) uuden vaimonsa,  Elisabet Juhantytär Antikkalan kanssa.

Tästä Helkkilän rakentajasta, josta sittemmin tuli minun ja siskoparveni isä,  haluaisin tässä jotakin mainita.

Isäni huone

 Isäni oli edellä kuvailemieni Hellman-puolisojen vanhin poika ja jo sellaisena ja myöskin siitä syystä, että asui isäntänä suvun kotitaloa, aivan kuin suvun keskeisin henkilö.  Isälläni ei ollut aikoinaan tilaisuutta saada minkäänlaisia koulutietoja, paitsi  mahdollisesti edellä mainitsemaani iltakouluopetusta, vaikka oli koko sydämestään opinhaluinen.  Hän mainitseekin eräässä kirjeessään (v:lta 1879 ) ”Oppia ei ole minulle annettu koulujen kautta jota ( kuitenkin ) kerran niin suuresti halusin”.  Ahkeran itseopiskelun kautta saavutti hän kuitenkin verrattain monipuolisen talonpoikaissivistyksen,  jonka omistajan kykeni yleisempiin tehtäviin.  Isäni oli terävä älyinen, laajakatseinen ja eräissä suhteissa aikaansa edellä oleva henkilö niihin talonpoikaispiireihin verrattuna, joissa eli.  Luonteeltaan oli hän enemmän itseensä sulkeutunut ja mietiskelevä, joka puhui vähän mutta teki paljon.  Hänen tunne elämässään näytti olleen syvyyttä ja voimaa, tahdossaan päättäväisyyttä ja harrastuksissaan ja yrityksissään kestävyyttä.

Perheellisiä, taloudellisia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita hän seurasi elävällä harrastuksella ja heräävän kansallistunnon kevätaika lämmitti hänen mieltään.  Nousevan polven sivistys oli hänelle sydämen asia ja jokaisen kansalaisen uskonnollis-siveellinen puhdas, rehellinen ja raitis elämäntapa toiveena, jonka olisi pitänyt saada toteutumaan jokaisen kansalaisen ulkomaisessa ja sisällisessä elämässä.  Oma elämänsä perheen isänä ja yhteiskunnan jäsenenä oli kaikinpuolin tunnustusta ja kunnioitusta ansaitsevaan.  Hän ei puhunut turhia eikä sopimattomia sanoja.  Vain kerran lapsuudessani kuulin isäni kiroilevan.  Päihtyneenä en nähnyt häntä koskaan.  Rakkaudella ja maltillisuudella kohteli hän vaimoansa ja meitä lapsia, vaikka emme me poikalapset eläneetkään häneen erittäin läheisissä suhteissa.  Suhteemme oli paremminkin aranlaista kunnioitus-suhdetta.  Tyttölapset sen sijaan näkyivät rohkeammin uskaltautuvan isän syliin vielä isompinakin.  Kasvattajana oli hän itse hyvänä esimerkkinä mutta vaati myös kuuliaisuutta ja hyvää käytöstä meiltä lapsiltaan.  Kurituskeinoihin hän ei usein ryhtynyt, mutta kun siihen kävi, antoi kyllä oikein ”isän kädestä”.  Vaikka oli yleensä vakava, pulpahteli sentään toisinaan esille myöskin raikas iloisuus ja leikillisyys.

Isäni taloa rakentamassa

”Vuonna 1864,   6 päivänä kesäkuuta, aloin minä uuden talon rakennuksen”, kertoo isäni eräässä tähän asti säilyneessä muistivihkosessaan.

Noin kymmenisen vuotta vähän ylikin oli Helkkilää hoidettu pienestä ”vanhasta talosta”, entisestä Hellmanin torpasta käsin – suurimman osan tästä ajasta ensin ukkovaari ja vähän ajan isänikin.  Nyt oli aika ryhtyä rakentamaan paremmin talon vaatimuksia vastaavaa, avarampaa asuntokartanoa.  Siitä koitui isälleni huomattavan suuri työ.  Jo edellisenä talvena oli Kallenkallion länsipuolelle, n.k. Suoliston katajia kasvavaan mäkeen vedetty suuri määrä hirsiä ja pienempiä puita sekä soraa y.m. rakennustarpeita.  Keväällä puut veisteltiin hirret ”plänkittiin”, kellistettiin, tiilet tehtiin ja kesällä sitten pantiin rakennustyö täyteen käyntiin.  On jonkunverran mielenkiintoista lukea isäni selostusta ”asuntopytingin” rakennusaineista, töistä, hinnoista y.m.s. Mainitsenpa siitä jotakin:

”Nurkkakivien ajo yhden juhdan ja 3 miehen päivätyö,  juhdasta 30 kop. ja miehiltä sama                                         1 Rpl  20 kop

1000 syltä hirsiä    10 kop syliltä                             100  ”       -  -

5 enempää ja  8 vähempää ”syömäriä”     4   ”     50   ”

15 lattian niska   (parrua)                                             3   ”     75   ”

200   4-sylläistä lehteriä  6 rubl. Sadalta                    12   ”      -  -

29.000 pärettä (puukolla tehtyjä kattopäreitä)           14   ”     50   ”

             j. n. e.            j. n. e.

Salvaminen   (seinien rakennustyö):

             221 työpäivää   45 kop. päivältä ja

             pykmestarille     55 kop. päivältä                  99  ”      45  ”

Tässä selostetuissa aineista ja töistä syntyi sitten asuntopytinki,  jonka pituus oli noin 22 metriä,  leveys noin 7 metriä ja korkeus kivijalasta räsytään alle  noin 4.5 metriä – ja  sisältyi rakennukseen alkuaan:  peräkamari, tupa, porstua = eli ”vierastenkamari”, sali, maitokamari,  porstua ja ulkoeteinen.  Rakennus oli aika kaunis pärekattoinen, luiskapäätyinen ja vain kaksine, keskelle harjaa johdettuine savupiippuineen.  Mutta kyseessä ei ollut vain päärakennus.  Rakennettavana oli kokonainen talousryhmä:  navetat, tallit, puuhuoneet, saunat, luhdit, ratashuoneet, kaivot ja kellarit.  Oli siinä ”urakkaa”. 

Rakennuksiin jäi kyllä puutteellisuuksia.  Ajan ja varojen vähyys aiheuttivat sen. Lattioiden täytteet jäivät osilta ohkaisiksi, kivijalka vaillinaiseksi.  Muurinperustuksiin pantiin vain lujia mäntytukkeja ja j.ne.   Seurauksena oli, että rakennus keväisin ja syksyisin pyrki liikkumaan, jotta ovet ”kronklasivat”,  ja muurien perustukset vuosien kuluessa alkoivat mädätä ja pehmetessään  laskea.  Muurit ja seinät siitä syystä vioittuivat.  Minä sitten aikanani taloa pitäessäni jouduin osaksi aivan perustuksia myöten korjailemaan ja uudistelemaan kyseenalaisia kohtia rakennuksissa.

Kaikesta huolimatta oli isäni suorittama rakennussaavutus sellainen, että Helkkilä – ainakin meidän mielestämme – oli aikoinaan koko kylän ehdottomasti kaunein talo.  Rakkaudella sitä vieläkin katselee.

Isäni pellonraivaajana

Kuten jo varhemmin olen maininnut oli Helkkilässä alkuaan hyvin vähän varsinaista peltomaata.  Viljelyskelpoisia maita oli sensijaan koko lailla.  Rakennushommiensa jälkeen alkoi uutispeltojen raivaus – olipa alkanut osaksi jo ennenkin.  Mitä isoiän aikana oli tässä suhteessa aikaansaatu, en tiedä, mutta varmaankin oli  viljelysalue silloinkin laajentunut.  Luultavaa kuitenkin on, että isoisäni, ajan tavan mukaan, raivasi yleensä vain kivikkoisia mäkiä sulaksi pelloksi ja se ei käynyt helposti, eikä tuloksia nähty kuin vähemmässä määrässä.  Isäni sensijaan kävi käsiksi alankomaihin.  Niinpä kuokittiin kesällä 1863 Kotoniitystä toista tynnyrin alaa, ja olivat kustannukset siitä 12 Rupl. 96 kop.  Samana vuonna syksyllä kuokittiin luhdasta, Orasharjan ladon ympäriltä,  2 tynnyrin alaa, joka ojitustöineen maksoi 19 Rupl. 50 kop.  Ja vielä samana syksynä alotettiin Poikpuolasten viljelys, josta kuokittiin 1 ja ½ tynnyrinalaa. Menot 23 Rupl. 26 kop.

Tulivat sitten tunnetut nälkävuodet 1860 luvun loppupuolella. Silloin elettiin vaikean ajan aikaa.  Monilta loppui leipä.  Monet tuhannet kansalaisistamme sortuivat nälkäkuolemaan.  Helkkilässä ei kuitenkaan esiintynyt suurempaa hätää.  Uutispellot olivat jo ehtineet antaa siksi paljon viljaa, että oli vähän säästössäkin.  Ja saatiinpa sentään esim 1867 syksyllä rukiita 28 tynnyriä ja 17 kappaa, ohria 17 tynnyriä ja kauroja 20 tynnyriä j.n.e. Edellisenä vuotena sato oli ollut heikompi.

Jumalaan luottaen ponnisteltiin eteenpäin ahkerassa työssä, yksinkertaisesti eläen ja parempia aikoja odotellen.  Uskalsipa isäni, jonka toinen vaimo, Antikkalan Liisa, oli maaliskuussa 1866 kuollut, mennä seuraavan vuoden helmikuussa uusiin naimisiin.  27/2 1867 vihittiin hän kolmannen kerran avioliittoon,  tälläkertaa sen naisen kanssa, josta hänelle tuli elinikäinen elämänkumppani ja koko Helkkiän perheen äiti – Anna Eleonora Suneliuksen kanssa.

Tämä nuoren ja syvästi rakastamansa emäntänsä kanssa isäni sitten jatkoi alkamaansa talon hallintoa – toinen tuvassa, toinen pellolla.  Työvoimaa oli nyt runsaasti saatavissa.  Rahapalkkaa ei juuri kysyttykään.  Ruokapalkalla tarjoutuivat hätääkärsivät miehet kuokkareiksi ja ojureiksi.  Niinpä sitten kävikin Helkkilän luhtamaille entistä suurempana raivaustyö.  Isäni muistiossa puhutaan Loimaalaisista ja Eurajokilaisista ym. kuokkareista, joiden palkkana suoritettiin:

”Eurajokilaisille kuokkareille, 1868,: 10 naulaa leipää,  3 naulaa silakoita, 2 naul. Jauhoja, rahaa 50 p.,  1 kannu piimää, 5 naulaa leipää, 1 krtt.ryyniä,  2½ kannua piimää ja 1 stooppi rieskaa  j. n. e.   j. n. e.

Saman vuoden syksyllä (1868) saatiinjo parempi sato: 50 tnr ja 17 koppaa rukiita ja 17 tnr Ohria, mutta kauroja tuli vain 12 tynnyriä.

Isäni oli maanviljelykseen innostunut. Hän harkitsi ja kokeili uudemmilla koneilla  ja lannoitusmenetelmillä.  Hän osallistui myös alulla oleviin yhteisiin rientoihin, joissa maanviljelys- ja talousasioita kehiteltiin.  Esim.vuosina 1868-1872 näkyy hän olleen Porin Maanviljelysseuran toimeenpanemissa kokouksissa, Eurassa, Kiukaisista y.m. jopa joskus kirjuriominaisuudessa.  Viljelyharrastuksistaan sai hän ainakin kerran Suomen keisarillisen Talousseuran tunnustuspalkkion – olikohan se 100:- markkaa.  Monet talojen isännät kävivät eri kylistä katselemassa Helkkilän niityille ilmestyneitä kauniita peltosarkoja ja saroilla syyskesällä lainehtivaa täyteläistä, komeaa ruisalhoa.

Pian olivatkin sitten Helkkilän luhdot Virkun rajasta Perkonrajaan asti viljelysmaana ja harjoitti isäni aikanaan niillä ja entisillä mäki- eli rinnemailla n.k ”koppelivuoroviljelystä”.

Maanviljelys olikin isäni varsinainen ammatti, josta hän ja perhekuntansa eli.  Sen ohessa joutui hän kyllä osallistumaan monenlaisiin muihin toimiin ja tehtäviin, yksityisiin ja yhteisiin.

On muuten muistettava, että mitä edellä on puhuttu isäni maanviljelyksistä ja uutisraivauksista, ei suinkaan yleisemmässä mielessä ole suurta eikä laajasuuntaista.  Heikkilähän oli pieni talo.  Maamme eri seuduilla on aikoinaan ollut ja on paljon suurempia torppia.  Työn laajuutta on siis katsottava paikkakunnallisten ja silloisten aikojen taustalta.

Isäni raittiusmiehenä

Vaikka ei isäni esiintynyt minään julkisena raittiusasian ajajana, oli hän silti tietämäni mukaan raittiusmies koko ikänsä sekä mieleltään että elämässään. Samaa odotti ja toivoi hän muilta.  Kun hänen nuoremmat veljensä maailmalla eksyivät aikoinaan jonkinverran ainoalta oikealta ja selvältä kannalta, koski se sekä vanhempiin että isääni sangen raskaasti.  Tästä johtui, että kokoonnuttiin asian johdosta yhteiseen neuvotteluun vanhimman veljen luo.  Neuvottelujen jälkeen päätettiin yhteisesti jotakin yrittää enemmän onnettomuuden esteeksi.  Neuvottelun tuloksena oli n.s Helkkilän-veljesten liittokirja, joka on allekirjoitettu Helkkilässä tammikuun 7 p:nä 1865.

Kun muissakin seuduissa maatamme niihin aikoihin mahdollisesti yritettiin samantapaista ”raittiustaistelua” perin tuhoisina tulvailevia väkijuomia vastaan, merkitsen mainitun liittokirjan tähän kokonaisuudessaan.  Olkoon se sitte vaikka jonkinlaisena historiallisena todistuskappaleena ei vain veljesten raittiusharrastuksista, vaan sen ajan asiaa koskevista käsityksistä yleensäkin.  Liittokirja esiintyy tällaisena:

”Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä ja 2:den vierasmiehen läsnäollessa, sitte kun me sekä monen Toktorin kirjallisesta selityksestä, että myös omasta koettelemuksesta, olemme saaneet havaita, että Paloviina ynnä muiden väkevän juoman kanssa, on sekä Ruumiille että Sielulle sula myrkky, ja ettei siitä ole sielulle eikä ruumiille mitään hyötyä, vaan kaikinpuolin suuri onnettomuus, olemme me kolme alakirjoitettua veljestä tehneet keskenämme seuraavan liiton:

"ettei yksikään meistä maista paloviinaa, eikä mitään, joka kuuluu väkeväksi juomaksi, yhden vuoden sisällä, paitsi toktorin erinäisestä määräyksestä, sillä uhalla, että se joka tästä liitosta vähemmänkin poikkeaa, on kadottavat perintöoikeutensa vanhenten kodissa, ja veljellisen kohtelemuksen veljien  ja sisarten joukossa.

       Me velvoitamme myös itsemme pitämään tämän liiton silloin kun ei ketään ole näkemässä, omantunnon lailla,  muistain että Jumala tuottaa kaikki salaisuudet ilmi;  jos me tämän rikomme pidämme itsemme kaiketi väärän valan tekiänä.

       Me velvoitamme myös itsemme kokoomaa muita tähän yhteyteen ja teroitamme muillekin väkeväin juomain nautinnon myrkyllisyyttä;  ja että tämä liitto meiltä tarkasti noudatetaan, olemme me kukin tämän omakätisesti allekirjoituksella vahvistanut;  joka tapahtui Kulamaan Helkkilässä se 7 päivä Tammikuuta 1865.

              Gustaf Hellman                                Samuel Hellman

                                         Johan Hellman

    Että tämä liittokirja asianomaisilta itsekultakin on allekirjoitettu, todistamme. Aika ja paikka kuin  edellä.

             Gusta Vilhelminpoika                                    Juha Juhanpoika

                           (puum.)                                                     (puum.)

Saanemme olla varmat, että liiton lupaus pidettiin ja kukin kohdaltaan eli raittiina kyseessä olevan vuoden.  Mitä myöhemmin tapahtui, ei ole tiedossani.  Sekä Samuli-setäni että Juho-setäni eräistä kirjeistä saattaa kuitenkin havaita, etteivät he liittoa koskevan ajan jälkeen eläneet ainakaan ehdottomasti raittiina.  Ainakin viinejä oli käytetty ja siitä oli seurannut ikävyyksiä – vaikka edelläolevassa liittokirjassa huomioitiin muutkin väkevät juoma, ei vain ”Paloviina”.  Ja siinäpä olikin sen ajan käsitystavan ilmeinen heikkous, ettei viinejä vierottu ”ynnä muiden väkevän juoman kanssa” ja se johti pettymyksiin.  Isästäni luulisin, että hän eli jatkuvasti raittiina, vaikk` ei suinkaan hänkään aluksi osannut täysin viiniä vieroa.  Myöhemmin kuitenkin kaikki veljekset pääsivät asiasta täyteen selvyyteen ja heistä tuli ehdottomasti raittiita ja tavallaan myöskin raittiustyön tekijöitä -:” velvoittivat itsensä kokoomaan myös muita tähän yhteyteen ja teroittivat väkeväin juomain nautinnon myrkyllisyyttä”.  Jo niihin aikoihin – noin 10-15 vuotta liitto-vuoden jälkeen – kun me poikaset olimme isän polven mittaisia oli isäni ollut huolissaan lastensa tulevaisuudesta tässä suhteessa.  Muistan äitini vanhana kertoneen, mitenkä isä monet kerrat vakavissaan oli puhunut: ”Kuinka voin lapsilleni sanoa, älkää koskaan käyttäkö väkijuomia – joihin on pakko lukea viinitkin, franstit y. m. s.  – jos niitä itse joskuskin maistan tai edes säilytän piirongissani vieraan varaksi?”  Asiaa niihin aikoihin harkittuaan, hän pääsi siinä päätökseen: kaikki sellaiset pois.  Ja niin sitte olikin, ettei hän sen koommin tuonut kotiinsa ei viinejä eikä paloviinoja.  Olemme saaneet kasvaa täysin raittiissa kodissa, täysin raittiiden vanhempien hoidossa.  Tätä olemme pitäneet suurena Jumalan armona sitäkin enemmän, kun isäni suvun eräissä haaroissa on esiintynyt paljonkin juoppoutta.  Isämme arvo yleni silmissämme sitä mukaa kun me myöhemmin aloimme tajuta ympäristömme oloja.  Moni isä horjui rappiotilassa ja heidän vielä vallan kasvuijässä olevat poikansa maistelivat viinoja, kiroilivat ja tappelivat kylän kujilla.  Meillä ei sitte koskaan, eikä kukaan, eivät edes renkimiehet.  Sillä pestuutilaisuudessa jo tehtiin sopimus, ettei meillä saa kiroilla eikä juopotella.

Kotimme onnellisuus riippui suuressa määrässä sen raittiudesta.  Muista miten se joskus liikutti äitiäni aina kyyneliin asti, että ”Jumala oli hänelle, mitättömälle, suonut raittiin miehen ja onnellisen kodin”.  Äidin kiitollisuuden kyynelistä huomasimme, että tämäntapainen onnellisuus, oli hänestä harvinaista.  Kun aloimme ymmärtää puhuivat vanhempamme meille vakavuudella väkijuomien turmiollisuudesta.  Käyttipä isäni joitakin erityisiä keinojakin saattaakseen meidät kammoamaan niitä ja toisaalta rakastamaan raitista elämäntapaa.

Kerran hän – meidän poikasien jo yövuoteelle mentyämme – tuli ja kaasi lusikallisen paloviinaa kurkkuumme ja sanoi: ”maistakaa nyt pojat kuinka kamalaa ainetta tämä viina on”.  Ja  totisesti se oli niin ”kamalaa”, että me olimme siitä tukehtumaisillamme ja itkimme tuskasta.  Monesti hän palattuaan pitäjältä, jossa yhtenään joutui liikkumaan kunnallisissa ja vaivaishoito-asioissa, liikuttavin sanoin kuvaili juomarien kotien kurjuutta ja kärsimyksiä ja lisäsi kuin kirkastunein ilmein; ”Kyllä meillä täällä Helkkilässä sentään on aivan toista.  Täällä saamme elää onnellisina kuin lintuset pesässään”, - tai jotenkin siihen tapaan.  Se meni lasten herkkiin mieliin.  Kodin arvo ja siinä vallitseva elämäntapa kävi rakastettavaksi ja synnytti toivoa saada kerran sellaista itselleenkin ja kaikille ihmisille.  Mainitsen vielä erään isäni menettelytavan vahvistaakseen meitä raittiiseen elämäntapaan.  Jokaiselle pojalleen joka elää täysin raittiina, lupasi hän heidän täyttäessään 18-ikävuotensa lahjaksi ja tunnustukseksi hyvän taskukellon.

Pari meistä vanhemmista lapsista,  Vihtori-veljeni, joka oli minua puolentoista vuotta vanhempi, ja minä ehdimme jo saadakin sellaisen ennen isämme kuolemaa.

(Tälle kohdalle on Onni-veljeni, - joka v. 1934 oli tilaisuudessa lukemaan ensimmäisen sukuamme koskevan kirjoitelmani, jota nyt vuotta, paria myöhemmin olen tässä eräiltä osiltaan vähän uusinut ja täydentänyt – kirjoittanut:” Sain minäkin Vihtorin kuoltua v.1890 hänen kellonsa jo 16 -vuotiaana.  Se on minulla rakkaana muistona vieläkin (1934) käytännössä ja kestänee ikäni kuten raittiutenikin.  Onni.”)  Minun kelloni sen sijaan meni minulta pian.  Mahtoikohan se olla minulla kahtakaan vuotta.  Sen varasti pienestä lasiovisesta kirjakaapistani eräänä sunnuntain-vastaisena yönä Kakolan vankilasta paluumatkalla ollut ja meillä yöpynyt rikollinen mies, nimeltä Revall, Luvian Hanninkylästä.  Mutta raittiuttani ei ole minulta kukaan kyennyt viemään.

Raittiusasiasta isäni myös jonkunverran k i r j o i t t e l i.  Eräs sellainen on hänen kertomuksensa: ”Loukutustalkoot ja viina”, jonka isäni kuoleman jälkeen julkaisin joko Rauman Lehdessä tai sitte Länsi-Suomessa – kummassa, en muista.

Käytettävissäni on tässä eräs katkelma, jostakin kertomuksesta, jonka nimi ja alkupuoli on poissa.  Nimenä voisi olla vaikka: ”Kodin totinen onni.”  Siinä isäni näyttää aluksi kertoneen pienestä mökkipahasta, jossa hän aavisti asuvan vain surua.  Mutta mentyään kerran sinne sisälle ottaakseen kodin asioista selvän, hän tapais siellä vain joukon lapsia kotosalla.  Kysyttyään isästä ja äidistä y.m. asioista vanhin lapista kertoi avomielisesti ja luottava ilo kasvoilla, isästä joka käy työssä ja tuo äidille rahat, on raitis ja pitää äidin ja meidät lapset kovasti hyvänä.  Kyllä meillä on hyvä äiti ja isä jo täällä maan päällä ja vielä parempi Isä taivaassa.  Sitten kertomus jatkuu suunnilleen seuraavanlaisena saman tytön kertomana: ”Maanantaina isä taas lähtee (työhönsä) kun me vielä nukumme, mutta me odotamme isää taas lauantai-iltana.  Äiti sanoo usein meille: Rukoilkaa Jumalaa, että hän pitäisi isän terveenä.  Kyllä meidän niinkauan on hyvä olla.  Mutta jos isä sairastuisi taikka kuolisi, sitte olisimme hukassa”

”Te olette onnellisia lapsia onnellisessa kodissa”, sanoin minä.  ”Sanokaa isälle ja äidille terveisiä ja olkaa itse aina niin kilttejä.”

Monta kertaa olen sitte kulkenut saman mökin ohitse,  mutta vallan toisilla ajatuksilla kuin ennen.  En enää pidä tätä mökkiä onnettomuuden majana vaan onnellisena kotina, jommoista onnellisuutta tuskin monessa uljammassa kodissa löydetään.  Kuinka onnellinen onkaan tämän mökin vaimo, joka iloiten odottaa miestänsä kotiin ja tietää saavansa hänen työnsä ansion koko perheen yhteiseksi elatukseksi – kuinka mielellänsä vaimo näin ollen itsekin tekee minkä voi kotinsa suloksi,  miehensä ja lastensa iloksi.  Todellakin.  Hän on paljon onnellisempi niitä aviopuolisoita, jotka, vaikka asuvatkin avaroissa ja mukavissa asunnoissa, saavat väristen odottaa miehiään, jotka viinapäissään ja tyhjällä kukkarolla saapuvat koteihinsa ja jakelevat vaimolleen ja lapsilleen vain paljaita kirouksia ja kovia sanoja.  Eikä ole näinollen niinkääm ihmettelemistä jos vaimo kuittaa samalla mitalla.  Onpas siinä sitten raskas onnettomuus.  Rikkaus ei ole kodin onni, eikä köyhyys sen onnettomuus.

Kodin  totinen onni  on  kristillinen elämä, Jumalan pelko ja lähimmäisen rakkaus.”

Tässä kertomuksen katkelmassa esiintyy selvästi ja määrätietoisena eräitä isäni ajatuksia ja periaatteita, joita hän kaikella vakavuudella koetti omassa elämässään ja kodissaan sovulluttaa käytäntöön kodin ja sen jäsenteisen yhteiseksi onneksi.

Edellä mainitussa ”Loukutustalkoot ja viina” – nimisessä kertomuksessa kerraotaan eräästä miehestä, joka loukutustalkoissa ensikerran joutui väkijuomien pariin ja sittemmin sortui juoppoustavan orjaksi, ja antaa isäni tämän rappeutuneen raukan itse kertoa kohtalostaan m.m. näin:

”Älkää minua tuomitko liian ankarasti - - Mutta te isät ja äidit, jotka lähetätte poikianne maailmaan loukutustalkoihin (y.m. toimiin), jättäkää itse ensin viina pois ja kehoittakaa (sitte) toisia tekemään samoin. - - Kaksikymmentävuotta on kulunut siitä kun ensikerran olin loukutustalkoossa ja lankesin -.  Nyt olen tämmönen: Käteni vapisevat, pääni tutisee, ruumiini ja sieluni on kelvottomaksi turmeltunut. - -  En ole enää mikään mies, enkä ole sitä milloinkaan olluut.  Olen kaiken miehuusikäni ollut juomari.  Seuraukset ovat olleet sangen raskaat.  Vanhempani ovat menneet murheesta hautaan.  Vaimoa ja lapsia ei minulla koskaan ole ollut. – Ainoa iloni tämän maan päällä on ollut – viina.  Eikä se ole niin ihmekään, sillä vaikka jokainen näkee kuinka paljon juon, niin ei kuitenkaan kukaan näe, kuinka hirveästi minua janottaa – ja sentähden tunnen kammottavaa iloa saadessani edes hiukan janoani sammuttaa.  Silloin kun otin ensimmäisen ryypyn loukutustalkoossa ei minua janottanut.  Join ilman janoa – join ollaksen ”mies”.  Siitä lähtien on minua janottanut.  Mitään muuta ei minulla olekaan kuin tämä alinomainen jano - -.

Mieleni tekisi sanoa kaikille nuorukaisille: ”Älkää milloinkaan ottako ensimmäistä ryyppyä, jos tahdotte välttyä juomarien onnettomuudesta - -”.  Mutta -  kukapa minua uskoisi?  Sanottanee:  Ukon tekee itsekin mieli viinaa niin että värisee;  ja niin tekeekin.  Ja kun saan toivoni täytetyksi, olen taas olevina mies,  mutta – kohta sen jälkeen olen kurjaakin kurjempi olento.  Elämäni ehtoo joutuu -  - edessäni on iankaikkisuus – mutta minkälainen - - - ?”

Kyynelvirta keskeytti ukon puheen.  Mutta me aavistamme hänen tahtoneen sanoa: ”Juomarin loppu onneton iankaikkisuus.”  Siitä meitä kaikkia armollisesti varjelkoon laupias Herra Jumala.”

Tämäkin kertomuksenosa osoittaa, miten vakavalta kannalta isäni katseli elämän vaaroja, jotka uhkasivat nuoria esimerkiksi työpaikoissa ja riistivät monilta miehuuden ainiaaksi,  jopa saattoivat sielujen pelastumisen kyseenalaiseksi.  Väkijuomat ja juomatapa on vaaroista vaarallisimpia.

Isäni kunnallismiehenä ja koulujen perustamishommissa.

En ole ottanut tarkempaa selkoa siitä, milloin isäni alkoi osallistua kunnalliselämään.  Ainakin jo katovuosina 1866-1867-1868 näkyy hän olleen kunnan lainajyvästön hoitajana.  Lainat ja niiden korot pyrkivät jäämään maksamatta.  Mutta lainajyvästön esimies taas oli vastuussa yhteisistä viljavaroista.  Ne eivät saaneet hävitä sille tielleen.  Seurauksena oli monien lainojen takaisin hakeminen virallista tietä.  Sellaisenkin talon kuin Vermuntilan Eerolan,  jota minun nuoruudessani pidettiin hyvänlaisena talona,  jäivät parin, kolmen vuoden  aikana viljalainojen korot suorittamatta.  Kun sitten silloinen omistaja myi talonsa,  pidättäen itsellensä Kaho-nimisen torpan, ja kun talon irtaimistokin sitte myyttiin ryöstöhuutokaupalla,  tuli isälleni kiire hakemaan Kuvernöörin kautta lainajyvästön saatavia Eerolasta.  Mainitsen tämän tosiasian, se kun kuvaa silloisten aikojen monenlaisia vaikeuksia.  Vielä v. 1884  17/11 näkyy uuden Uotilaan rakennetun,  lainamakasiinin hoitajaksi valitun entinen:  G. Hellman.

Kunnallislautakunnan varaesimiehenä näkyy isäni olleen ainakin vuodesta 1869 vuoteen 1881, eli kokonaista 12 vuotta.  Vuonna 1881  21/11 tuli isäni valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi 76 äänellä, entisen esimiehen, John Lundellin, saadessa 72 ääntä.  Tätä tointa hoiti hän vuoteen 1890 eli 9 vuotta.  Jo vuonna 1887 aikoi hän luopua lautakunnan esimiehen paljotöisestä ja huonosti palkatusta toimesta.  Mutta saatuaan silloiselta kuntakokouksen esimieheltä: fil. maist. H. Branderilta seuraavan kirjelmän,  hän vielä suostui siinä tehtyyn pyyntöön.  Kun kirjelmästä käy tavallaan ilmi mitä isästä pidettiin kunnallismiehenä merkitsen sen tähän:

”Kun viime kuntakokouksessa tuli valita Kunnallislautakunnan esimies,  olivat kaikki kuntalaiset sitä mieltä ja toivoivat sitä,  että Te hyväntahtoisesti vieläkin sentään rupeaisitte sanottuun virkaan,  erittäinkin kun aina omia vaivojanne säästämättä huolellisesti olette toimittaneet virkaanne sekä paraiten olette perehtynyt sanottuun toimeen.  Pyytäisin siis,  sekä kunnan että itseni puolesta ettette kieltäytyisi rupeamasta kunnallislautakunnan esimieheksi”.  Ja isäni ei kieltäytynyt,  vaan jakoi vielä kolmivuotiskauden.  Sen aikaisia pöytäkirjoja ja konseptikirjoja selaillessa saa havaita,  ettei isäni osuus kunnallisasiain käsittelyssä ollut aivan pieni.  Moniin tehtäviin hän valittiin.  Useat kerrat hän oli muiden mukana kutsuntatoimiston jäsenenä, samoin suostuntaverokomitean jäsenenä ja Normanin koulujen johtokunnan jäsenenä,  ollen viimemainitussa myöskin rahastonhoitajana.

Kouluista puheen tultua,  siirrynkin kertomaan jotakin isästäni kotikuntansa koulujen hommaajana.

Mies,  joka ei itse milloinkaan ollut saanut tilaisuutta koulunkäyntiin, mutta joka sen selvemmin käsitti tiedon ja opin arvon,  hän koetti pieneltä osaltaan poistaa kasvavalta kansalta opinsaannin esteet.  Toisin sanoen:  hän halusi nuorisolle kouluja opiskelua varten.  Kansakoulu häämötti isäni näköpiirissä, mutta niiden perustaminen Rauman maaseurakuntaan ei käynyt kädenkäänteessä.  Tosin jo  niinkin varhain kuin 1871,  jouluk. 22 p:nä oli ensi kerran esitetty koulunperustamiskysymys kuntalaisille, mutta ”vastasivat lähes kaikki talonpojat, ettei maamies tarvitse kouluoppia.  Ainoastaan muutama puolusti kouluoppia,  niin kuin esimerkiksi Gustaf Hellman ja lautakunnan esimies J. Lundell”.  Asia raukesi.   Vain puolisen vuotta myöhemmin,  2 p. Toukok. 1872 oli asia taas esillä ja oli silloin saapuvilla m.m. Läänin Kuvernööri Kreivi C. M. Creutz.  Tällä kertaa puolusta asiaa 3 henkilöä:  Rob. Grundström,  J.Lundell ja Gustaf Hellman.  ”Mutta kaikki toiset kunnon asukkaat olivat kiven kovaan kansakoulua vastaan ja päättivät, ettei senlaista tarvita, josta syystä asia myös jäi sillensä toistaiseksi.  ”Toistakymmentä vuotta kului, kunnes hiljaisuudessä levännyt kouluasia taas otettiin esille.  Tämä tapahtui 11 p. Kesäk. 1883  Silloin 24 ääntä vastusti ja 3 puolusti koulua.  27/12 1885 yritettiin uudelleen,  mutta asia pantiin nytkin pöydälle.

Tällä välillä sukeltautuu kiertokouluasia voimalla esiin.  Koulun johtokunta teki rohkean ehdotuksen kiertokouluasian kehittämiseksi, kosk`ei kansakouluasiasta näyttänyt tulevan mitään.  Ehdotuksen tekijä on, ellen pahasti erehdy ennenkaikkia isäni.

Havaittuaan miten mahdottomalta näytti kansakoulujen perustaminen kuntaan ja surulla todettuaan, ettei kunnan kasvavalla nuorisolla ollut edes välttämättömimpien opinalkeiden saantimahdollisuuksia, piti hän välttämättömänä yleistää kunnan kiertokoululaitoksen tarjoamaa opetustilaisuutta, siten, että kunnan kaikilla kouluijässä olevilla lapsilla olisi tilaisuus saada edes se vähäinen opetus, mitä kiertokoulu saattoi tarjota.  Mutta kun kouluja oli pari tai kolme ja nekin paikasta toiseen muuttelevia, vain lukukauden paikallaan toimivia, ei edes niiden opetusta voineet kaikki lapset saada.  Ehdotus käsiteltiin 29/12 1886.  Koulun johtokunta teki siinä ehdotuksen, ”että kunnan jokainen kylä rakentaisi itselleen pikkulastenkouluhuoneen” – siis koulurakennuksen, jossa olisi tilava ja hyvin varustettu koulusali ja asuntohuone ja keittiö opettajalle.  Syntyi pitkä ja vilkas neuvottelu.  ”Viimein olivat kaikki yksimielisiä siinä, että kouluhuone olisi rakennettava joka kylään, paitsi muutamia lähellä toisiaan olevia kyliä.  ”Myös  ”päätettiin yksimielisesti, että jokaisen kouluhuoneen rakentamisen avuksi käytetään kunnan viinaverorahoja 250:- markkaa.”

Näin meni tämä suunnitelma kuntakokouksessa ”läpi”.  Mutta monissa kyläkunnissa päätöksen täytäntöönpano kohtasi vaikeuksia.  Kuvaavaa on tässä suhteessa kertomus ensimmäisen kyläkansakoulurakennuksen synnystä,  jonka isäni sai aikaan kotikyläänsä Kulamaalle.  Kerron siitä pöytäkirjan mukaan:

Kulamaan kyläkoulujuttu.                         Pöytäkirja kyläkuntalaisten kokouksessa

                                                                Kulamaalla 26.p. maalisk.1887

Kun talollinen G.Hellmanin toimesta olivat kaikki Kulamaan talolliset kutsutut yhteiseen kokoukseen neuvottelemaan ja lopullisesti päättämään kouluhuoneen rakentamisesta kylään, tulivat määräpaikkaan saapuville:  talolliset Gustaf Tuomola, Gustaf Mattila, Samuel Sunila, Gustaf Virkku ja G.Hellman – Helkkilä.   (Koulukysymystä jo varhemmin parissa, kolmessa kokouksessa käsiteltyään ja nyt siitä pitkälti neuvoteltuaan,  käytiin vihdoin viemään asia ratkaisuun.)

                                           3 §

Tämän luettuaan ryhdyttiin asian ratkaisevaan neuvotteluun.  Taloll. Gustaf Tuomola käytti ensin puheenvuoron ja ilmoitti, ettei kouluhuoneen rakentaminen olen ensinkään tarpeen, eikä hän myös sitä rakenna,  vaan tarvittaessa antaa lasten opettamiselle tilaa omissa huoneissaan.

Sen jälkeen tehtiin jokaiselle erittäin kysymys: ”Rakennetaanko koulu?” -, johon kysymykseen muut vastasivat ”Ei”, mutta Gustaf Virkku ei ottanut osaa äänestykseen.  Allekirjoittanut puheenjohtaja yksin tahtoi rakenettavaksi.  Oli kolme yhtä vastaan ja tehtiin siis seuraava

                                            Päätös:

Kulamaan kylään ei kouluhuonetta rakenneta.  Tätä päätöstä vastaan pani allekirjoittanut vastalauseensa pidättäen itselleen oikeuden rakentaa kouluhuoneen yksinään omalle maalleen.  ( 2 §:n mukaan eivät kyläläiset olleet suostuneet antamaan koulupaikkaa kylän keskuudessa olevilla maillaan.)

                  Kokouksen puolesta   G. Hellman.

            Tarkastettu ja oikeaksi havaittu Kulamaalla 14.p.huhtikuuta 1887

        Gustaf Virkku.    Johan Virsén.    Juho Otonpoika Virkku

               (puum.)          (puum.)               (puum.)

Kuten näkyy on kullakin asialla oma esihistoriansa ja ajan olojen ja käsityskantojen aiheuttama vaikeutensa. Sen painoa saa lähinnä tuntea se, joka uutta yrittää.  Omalle maalleen, omilla varoillaan, omista aineistaan isäni sitten rakensi koulun, jokseenkin puolivaiheille  ”Vanhan” ja uuden Helkkilän vöille, silloisen tuulimyllyn läheisyyteen.  Siinä haavat humisivat ja jokin koivukin kasvoi,  ja ovat siinä vieläkin, vaikka koulu muutti.  Tämä paikka oli kaukana kylän keskustasta.  Toistakymmentä vuotta myöhemmin olivat kyläkuntalaisten mielet muuttuneet ja koulurakennus siirrettiin yksimielisesti keskelle kylää, missä se nykyäänkin sijaitsee – vaikka jo supistetuksi kansakouluksi muutettuna.  Tämä ala- eli kyläkoulusuunnitelma toteutuikin sitte kautta pitäjän.  Noin 1899 oli kunnassa 11 seisovaa vähäinlastenkoulua,  kullakin oma koulutalonsa ja kussakin oma opettajansa.  Se oli alallaan saavutus.

                                             _   _    _    _

Kuinka verrattain yksinäisiä kansansivistyksen harrastajat Rauman seuduilla niihin aikoihin olivat käy ilmi m.m. rovasti Salomon Hirvisen kirjeestä, jonka hän Ylitarosta 19 p. Heinäkuuta 1889 on kirjoittanut isälleni.  Hän kirjoitta m.m. ”Kiitoksia tuhansia ystävällisestä kirjeestänne, johon  -  - vasta nyt  ehdin vastaamaan.  Teidän tulen aina pitämään kiitollisessa muistissa senkin vuoksi, että Te ja Lundell-vainaja olitte ainoat Rauman maaseurakunnan isännistä, jotka minun siellä ollessani tajusitte kansakoulujen hyödyn ja tarpeellisuuden ja puolustitte niitä.  Tämä oli ihme niinä aikoina kuin kaikki muut maaseurakuntalaiset yhtenä miehenä ankarasti sotivat kansakouluja vastaan.  -  -  -  Mutta sehän onkin parahin perintö lapsille kuin niitä vanhimmat kykynsä mukaan koettavat kasvattaa ja kouluuttaa kelpo ihmisiksi.  -  - Poikaanne Onni Eliasta tulee teidän välttämättömästi eteenkinpäin kouluuttaa, jos hänellä on lukuhalua ja hyvä oppi. - 

-                      S.Hirvonen

Edellä kerrottujen kyläkoulujen jälkeen tuli sitten vihdoinkin kansakoulujenkin vuoro.  Kun 22/9 1889 pidetty kokous kouluasian vielä kerran, ”pitkän keskustelun perästä” hylkäsi,  niin jo kolmisen vuotta sen jälkeen, nim. 23/1 1892, asetetaan ainakin  9 henkinen komitea kouluasiaa ”likemmin valmistamaan” ja saman vuoden heinäkuun 30 p:nä tämän valiokunnan ”ehdotuksen hyväksyi kuntakokous yksimielisesti”.  Sanoo  yksimielisesti !  Minkä isäni eräiden harvojen kanssa hyväksyi jo kolmattakymmentävuotta sitten, 1871, sen hyväksyivät lopullisesti muut kuntalaiset virallisesti nyt vasta.  Heinäkuun 30 p. 1892,  on näinollen merkkiåäivä Rauman maaseurakunnan sivistyshistoriassa.  Mutta tätä merkkipäivää ja merkkitapausta ei isäni enää ollut näkemässä.  Hänen eteenpäin tähyilevä, korkeinta etsinyt henkensä oli päässyt lepoon ja noin vuotta varhemmin.

Mainitsen tässä yhteydessä – vaikk` ei asia enää koske isäni elinaikaa, eikä hänen toimintaansa muuta kuin seurauksena, että kotikuntani alkoi sitte tarmolla toteuttaa yksimielisesti hyväksymäänsä ehdotusta.  Ensimmäinen koulu perustettiin Unajaan 18993,  toinen Nihattulaan 1901,  samana v. Sorkkaan (1901),  Lahdelle 1906, Uotilaan samoin 1906,  Vermuntilaan 1910,  Vasaraisille 1911,  Voiluodolle 1917, ja Syväraumaan 1920.  Onhan siis jo kansakouluja olemassa – runsaastikin.  Huomasimme vaan, etteivät ne syntyneet ilman vaikeuksia.  Monet uudet hyvät ja tärkeät asia selvenevät suuremmalle yleisölle sangen hitaasti.  Ja on uutuuden peololle ja vastustamisella hyvätkin puolensa.  Tulevathan asiat siten ainakin kaikin puolin pohdituisksi.

                                            _   _    _    _

Rauman seudun nuorisolla on nykyisin erinomaiset opinsaannin mahdollisuudet.  Oppivelvollisuuslaki myös suorastaan vaatii opiskelemaan.  Rauman kaupunki,  seutukunnan keskus, on muodostunut koulukaupungiksi.  Lyseot, seminaarit, merikoulut, kansalaisopistot ovat täynnä opiskelevia.  Onko seudun väestön siveellinen elämä kohonnut sitä mukaa kuin opillinen sivistys?  Mahdollisesti jossain määrin.  Murheella täytyy kuitenkin todeta;  ei siinä määrin kuin voisi odottaa.  Varsinkin juoppoutta ja sen mukana seuraavaa surkeutta esiintyy vielä paljon.  Missä syy? Perussyynä siveellisen elämän heikkouteen on uskonnollisen elämän heikkous.  Jumalan sanaa ei lueta enää niinkään ahkerasti kuin isiemme päivinä.  Monet ovat sivuuttaneet sen melkein kokonaan.  Ja mikä ikävintä:  Monet enemmän opiskelleet ennen kaikkia.  Tässä olisi parannus välttämätöntä.

Isäni urkujen tekijänä

Sellaisetkin isäni hommasi taloonsa – ja teki ne omin käsin veljensä Juhon avustamana.  Kun hyvin harva oppimaton talonpoika lie sellaisia suunnitellut ja teoillaan toteuttanut, niin on suvun jälkeläisille varmaan kiintoisaa tutustua tähän isäni urkujuttuun.

Olemme jo maininneet Hellmanin poikien musikaalisista taipumuksista.  Sitä vikaa oli jossakin määrin isässänikin.  Se ajoi toimintaan.  Muistan hänen ensinnä valmistaneen useitakin yksimielisiä virsikanteleita, joilla soitteli ja veisaili.  Sitte hän teki ainakin yhden, ehkäpä kaksikin kolmikulmaista Daavidin kanteletta.  Niissä oli ainakin kymmenisen kieltä.  Mutta nämä yritykset eivät kai oikein tyydyttänet, koska hän sitte alkoi suunnitella pienien huoneurkujen tekemistä, kiteytyen tämä suunnitelma lopulta pöytäurkujen muotoon:  Hän halusi saada hyvän kirjoituspöydän, jonka samalla piti olla soittokone, jolla työnsä lomassa voisi huvikseen soitella.  Tuumasta toimeen;  mutta siinä taisi tulla tehtävä, jota tuskin kykeni urkurannuksia vallan tuntematon perille viemään.  Mutta – ”ei yrittänyttä moitita”.  Isäni tarttui kynään eräänä talvisena päivänä ja kirjoitti 28/2 1879 Perniössä opettajana toimivalle Juho-veljelleen asiasta m.m. seuraavaa:  ”Jutun aluksi kysyn sinulta: ”Osaatko sinä tehdä kamari-urut?  Siihen pyydän sinulta vastausta. - -  Selitän tässä koko kysymykseni tarkoituksen.  Minä kirjoitin sinulle jo, että  tein ”Kanteleen” ja olen sillä soitellut virttein nuotteja ja näyttää kuin minä sitä jo osaisinkin.  Siitä on ollut minulle huvitust; mutta nyt on syntynyt päähäni ajatus: enkö minä myös osaisi urkuja soittaa?  Tämä ei näyttäisi minusta mahdottomalta.  Sitten on taas kysymys: enkö minä ensin osaisi urkuja tehdä?  Jos minulla olisi urut vieressäni,  niin minä luultavasti semmoiset tekisin ja pyytäisin sinua ainoasti ääntä virittämään.  Mutta kun ei semmoisia minulla mallina ole,  niin ei suinkaan oma järkeni saa niitä toimeen.  Mutta koska sinulla ovat semmoiset ja sinä olet niitä laittanutkin, niin etkä sinä osaisi ja tahtoisi olla minulle pykmestari?  Se tahtoisi sanoa: sinä tarkastaisit nyt ensin kaikki urkusi piiput ja antaisit niistä minulle kertomuksen.  -  -  Sitte minä tekisin niitä (piippuja) vaikka syllän pinon täällä yksinäni.  Olisi kyllä hyvä saada yksi piippu malliksi, mutta saisikohan sitä postissa kulkemaan?  Minä vielä muistan kun Samuli niitä täällä teki, enkös sitten mahtaisi osata (minäkin).  Sitte sinä tarkastaisit koko urkujesi sisustan ja päällystän, riittaisit ja kirjoittaisit kaikki paperille niin että itse ymmärtäisit; vaikka siitä tulisikin pitempi virsi kuin:  ”Sen suven suloisuutta”.  Kesällä sitte kun sinulla tulee koulun väliaika ja muutenkin tulisit tänne – kas, sitte alkaisi veljeksillä työtä.  Sitte höylättäisi ja veistettäisi, nalkutettaisi ja kalkutettaisi niin kuin Ilmarinen taivaan kantta.  Ja sitte tulisi – rohkenenko sanoa – urut.  No, veljeni! Kuule nyt ja kummastele mitä Helkkilässä tuumitaan.  Nyt pyytäisin saada tietää, mitä tähän Perniössä päätetään?  Minun piti kerran muinoin reveta Rindellin kanssa tekemään Samulille urkuja, ja meninkin jo sitä varten Raumalle, mutta Rindell sanoi: ”nii ai niit (urkui) puhalleta”.  Sanotko sinäkin niin?  Niin jääköön sitte.  Mutta soveisi sentään koettaa vaatiiko todellakin pienet kamariurut vuotisia töitä.  Vastausta odottaen tervehtien -  -  -     Kustaa.”

Noin kuukautta myöhemmin 31/3 1879 kirjoittaa isäni Juho-veljelleen:  ”Eilen sain vastauksesi urkuesitykseeni.   Nyt käyn taas siihen vastaamaan.  Urku-himoni perustuu enemmän niiden rakennukseen kuin soitantoon:  Minä näet tahtoisin koettaa saavatko Hellmanin pojat urkuja toimeen.  En siis aio urkuja ostaa, sillä usein täytyy supistaa perheeni vaatimuksia, säilyttääkseni hyvin toimeentulon varojen suhteen.  Tekisin väärin jos tuhlaisin rahaa siihen, jota niin vähän kaipaan ja jota en ensinkään tarvitse.  Vaan kuitenkaan en tahdo elää orjallisena työkoneena.  Sallin itselleni vähän huvitustakin kootaakseni voimia uusille toimille.  Paras huvitukseni aina on taiteen tutkiminen oman järjen avulla.  Sillä oppia ei ole minulle annettu koulujen kautta,  jota kerran niin suuresti halusin.  Taiteitten tutkimisen joukkoon luen minä myös koneitten tutkimisen.  Se myös antaa minulle huvitusta.  Niinpä esim. mielelläni hajoitan kellokoneiston eri osiinsa, puhdistan ne ja samassa tutkin rattaiden vaikutusta toisiinsa.  Kyllä sitte  ymmärrät minkätähden tahtoisin rakentaa urkuja.  Usein olisi minulla jokin sellainen välipäivä, jona huvikseni tekisin urkupiippuja.  Yhden jo tein ja se soi.  Siitä sain vastustamattoman halun tehdä niitä paljon, asettaa ne yhteen  ja antaa niiden soida perheellistä säveltään.  Yhdestä pienestä esineestä sai ajatus alkunsa.  Ja ajatukseni on sellainen, että mihinkä se tarttuu  (kiintyy) sitä ei vähällä saa siitä irroitetuksi.  Novellin kirjoittajaksi kenties kelpaisin.  Menneenä talvena sitä jo vähän tein ja vaivalla sain itseni siitä irroitetuksi.  Se veisi minut kokonaan pois nykyisyydestä ja antaisi kenties Kiven lopun -  x)

Urut, joita aion rakentaa, pitäisi välttämättömästi olla omatekoiset, muutoin ne eivät kelpaa.  Mutta urkujen sydän on minulle tuntematon, kuten ihmisen, vaikka päältäpäin on tuttu.  Lindgreniltä täältä kyllä saisin tietoja urkujen sisustasta, vaan sitä en tahtoisi pyytää, kun kerran veljeni ovat urkureita kuten hänkin.  Mutta jos sinä et kesällä muuten aio tulla tänne, niin ei tarvitse tulla minun urkujen tähden.  Jos taas muutenkin tulet, niin olisi aikasi siten paraiten vietetty, että yhdessä tekisimme urkuvärkkiä.  Piiput ja palkeet tekisin jo ennen ja tultuasi tekisimme sitte yhdesssä sitä salattua sydäntä, pystyttäisimme siihen piiput (kielen), panisimme sen alle palkeet (keuhkot), sitte asettaisimme siihen tangetit (hermot) ja koettaisimme sitte, mitä sydämestä ulostulee.  Sinä sitte koulumestarina rupesit sivistyttämään sivistymätöntä.  Päällystän tekisin vasta vaikka viisi vuotta perästäpäin.  Pääasia on, että ne antavat perheellistä, sopusointuista ääntä.  Päällystän kauneudelle en halua paljon työtä uhrata, sillä (huomaa!) ne tulisivat kaunistamaan vain talonpojan tupaa.  Tangetein päälle (sormioon) ei aseteta norsunluita eikä muita; maalataan vaan valkeiksi ja fissit ja dissit mustiksi  -  - . Jalkavärkkiä ei ensinkään tarvita.  Sellainen urkurakennus kuin sinulla on, näyttäisi mielestäni  mielestäni hyvin ”malatilta”, mutta jos sitä samalla sopisi käyttää kirjoituspöytänä lasin edessä,  niin sellaisena se olisi minulle hyvin soveljas.  Olenkin vasta paremmin tuumannut kirjoituspöydän ja urkujen yhdistämistä.  Se minua vasta oikein miellyttää.  Jos se vaan yhdistettynä luonnistaa, niin semmoinen tehdään.” - -  ja semmoinen siitä sitten tehtiinkin.  Olen näistä urkukirjeistä ottanut näin pitkältä, niissä kun erinomaisesti kuvastuu isäni luonteen eräänlaisia piirteitä,  harrastuksia,  luovaa suunnittelua ja kyky viedä ne perille.  Hänen työkapineensakin olivat työnlaatuun nähden perin puutteelliset. Mutta: ”Urut tuli”.

x) Tarkoittaa kirjailija Aleksis Kiveä, jonka järki pimeni ennen hänen kuolemaansa.

Olin yhdeksännellä ikävuodella kun Helkkilässä sitten koko keskikesän aika, v. 1879, isäni muiden työkiireiden lomassa, valmistettiin suunniteltuja pöytäurkuja.  Syksyyn mennessä ne valmistuivat.  Ja Juho sedän osuus oli urkutyössä enenkaikkea sen ”salatun sydämen” valmistaminen – vieterilaatikon eli ilmalaatikon perin tärkeä tehtävä.  Eräänä syyskesän sunnuntaina vasta valmistuneet urut sitten vihittiin tarkoitukseensa: ”antamaan perheellistä, sopusointuista ääntä” Helkkilän perhepyhäkössä.

Kyläläisiä oli kutsuttu Helkkilän sali täyteen ja hartaina kuunneltiin Juho-sedän soitantoa ja uusien urkujen kaunista erinomaisen kuuluvaa ääntä.  Monet virret siinä veisattiin, monet laulut laulettiin.  Soittelipa Setä moniaita nopeita soittokappaleitakin, joita varsinkin meidän lapsien oli ihme kuulla:  Kautta sukulaisten, varsinkin vanhan isoisän harras toive ja huokaus oli, että kaikki vaan tapahtuisi Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi:  Muu kaikki oli turhaa.

Nuo samaiset pikku urut olivat sittemmin vuosikymmeniä kuin Helkkilän suuren perheen koossapitäjänä.  Niiden ääressä soittaen ja laulaen, minkä ilman opetusta itse opimme, vietimme lapsuusaikamme monet ihanat hetket.  Meidän sirryttyä pois kodista jäivät urut hoitajaa vaille.  Ne olivat äidin tuvassa vain pöytänä ja joutuivat siirtelemisten ja eräiden ajattelemattomien poikasten varomattoman pitelyn tähden monin tavoin epäkuntoon.

Tammikuussa 1935, isäni satavuotissyntymävuotena, lahjoitimme ja toimitimme ne Rauman museoon,  jossa ne olivat todisteina erään talonpojan harrastuksista.

Isäni ajatuksia uskonnosta, isänmaasta y.m.

Kun en kykene rakkaan isävainajani Jumala-suhdetta kuvaamaan – hän kun niin harvoin meille lapsille puhui uskonasioista – niin kirjoitan tähän eräitä hänen omia kirjoitan tähän hänen omia kirjeitään y.m. joissa hän puhuu niistä asioista.

Kirjeessään 5/2 1887 isäni erinomaisen isällisellä tavalla arkatuntoisuudella neuvoo nuorin veljeänsä Juhoa, m.m. näin:  ”Uskonnon asioista, joista kirjoitit, on hyvin vaarallista puhua epäilevästi.  Jos  minä vaan sanankin viittaan sinnepäin, saan kohta kovan omantunnon soimauksen.  Epäilys on tulen kaltainen, jonka kipinästä syttyy.  On kovin vaarallista ilmoittaa epäilyksensä siitä, jota (voidaan) ainoasti uskolla käsittää. - - -   Epäilys  leviää ja tulee viimein vaaralliseksi koko kansakunnalle.  Sillä jos uskontoa kerran halveksitaan on kansakunta todella perikadon oma.  Se on juuri uskonto, joka on meidät asettanut tähän onnelliseen kansalliseen elämään, jossa nyt olemme. -  -   Uskon hylkääjän sydämessä ei (myös) koskaan asu rauha.  Sentähden, veljeni!  Jos joskus sydämessäsi ilmaantuu uskonnon epäilyksiä, älä niitä koskaan kenellekään puhu muuna kuin kauheana syntinä ja sittenkin ainoastaan niille, joiden tiedät voivan johdattaa uskoon.”  -  -  -  -  Reunamuistutuksena on samassa kirjeessä tällä kohdalla: ”Erittäin on väärin kiusata pappia (epäilyksillä) Vanhan Testamentin kirjoitusten todellisuudesta,  hän kun kirkkolain 117 §:n mukaan papiksi vihittäessä  on tehnyt kalliin valan,  jonka rikkominen saattaa hänelle viran menettämisen:  Järki, joka ei käsitä uskon tavaroita (aarteita) on pidettävä pimiänä.  Herra auta meitä, me hukumme;  jo haaksi alloilla peitetään.  Herra auta meitä!  -  -  Tee se poikasi Jeesuksen kautta.  Totisesti!”

Kirjeessään samalle Juho-veljelleen (27/11 1875) joka silloin oli ollut vaikeasti sairaana,  kirjoittaa isäni:  ”Kirjeesi surulliseen loppuosaan, että katselet kuolemaa kasvoista kasvoihin – mitä siihen sanonen ja mitä olen sanomatta?  Kysyn ainoastaan: Oletko etsinyt, etsinyt ja löytänyt turvan syntisten pelastajan Jeesuksen helmoissa?  Minä aina ajattelen ihmisen tilaa kuolemassa.  Kuinka on sen, jolle ei ole toivoa?  Kuolema näyttää silloin hirveältä. Vaan katsos, veljeni, meillä on sama turva kuoleman hetkellä kuin ryövärillä ristin päällä.  Kuules: ” Se on totinen sana ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan, että Jeesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan,  joista minä suurin olen.”  Minä arvaan, että sinäkin tunnet itsesi syntiseksi,  suureksi syntiseksi, mutta en tiedä tunnetko Jeesuksen armoa vielä suuremmaksi.  Sitä sydämestäni toivotan sinulle.  Etsi myös ruumiillesi lääkärin apua.  Tätä kirjoittaessani ovat Isä ja Liisa tykönäni.  Heillä olisi paljon sanomista sinulle,  sekä varoituksen että lohdutuksen sanoja, mutta kun he eivät osaa kirjoittaa, niin he viisaavat sinua Jumalan sanaan.   Siinä on  niin paljon kirjoitettu kuin syntinen tarvitsee sielunsa pelastukseksi.  ”Pidä kiinni sanast`  korkiast` Risti raukee turhaan sitt`.”  Liisa osottaa sinulle virren: ”Ah surutoin, koskas synnist` lakkaat.”  Isä taas:  ”Jeesus ystävän on paras” ja  ”Nyt näemme siunatun päivän”. -  Nämä virret ovat heille rakkaat,  kun Jeesuskin on heille rakas.  Ja siinä kalliissa Jeesuksessa on heillä turva kuoleman hetkenä ja tuomipäivänä.  Tätä kallista lahjaa me kaikin sydämellisesti toivotamme teillekin!”

Isäni kirjoitelmista on säilynyt  m. m. eräs, nimeltä: ”Joulun lahja.  Isän kirje lapsilleen”.  (Otan sen tähän)

”Rakkaat lapset!  Nyt on jouluaaton-ehtoo. Nyt on hetki, jolloin kaikki ihmiset iloitsevat, erittäinkin lapset.  Muutamin paikoin, varsinkin kaupunkeissa on tapana jouluaattona jaella lahjoja, toinen toiselleen, vanhemmat lapsilleen.  Sellaisista lasten sydämet kyllä iloitsevat.  Mutta minä pelkään että heidän ilonsa maallisista lahjoista muodostuu vallan maailmalliseksi ja unohdetaan joulun oikea ilo.  Sentähden tahdon minä tänä jouluiltana teroittaa teille joulun oikeaa merkitystä ja iloa.  Te olette kuulleet, että syntiinlankeamisen kautta tulivat kaikki ihmiset kadotuksen alaisiksi.  Se tahtoo sanoa, että  kaikki ihmiset kuolemansa jälkeen olisivat joutuneet helvettiin.  Mutta Jumala rakasti ihmisiä niin, että antoi oman, ainoan Poikansa syntyä maailmaan,  (tulla) ihmiseksi, vapahtamaan kaikki ihmiset helvetin kadotuksesta.  Sen tähden vietetään nyt joka vuosi joulujuhlaa muistoksi siitä, että Jeesus,  Jumalan Poika, on tänä jouluyönä syntynyt maailmaan.  Ja kun nyt tiedämme, että me, jotka muuten olisimme kaikki joutuneet kadotukseen,  nyt Jeesuksen kautta pääsemme taivaan iloon,  kun Jeesusta rakastamme ja Hänet oikein vastaanotamme  (uskolla),  niin on nyt kaikilla ihmisillä syy iloita.  Iloitkaa tekin,  lapseni!  Iloitkaa sittä,  että meille on syntynyt Vapahtaja.  Sentähden näitä kynttilöitä sytytetään pöydälle,  että muistaisimme sen iankaikkisen valkeuden,  jonka Jeesus toi pimeään maailmaan:  Sentähden on  pudistettu huoneita,  valmistettu parempaa ruokaa,  sentähden olemme pukeutuneet juhlavaatteisiin,  elää muistaisimme oikein iloita tästä joulusta.  Mutta oikea jouluilo ei johdu juhlavaatteista, ei ruuasta eikä muista maallisista lahjoista,  vaan Jeesuksen syntymisestä.   Ja jos Jumala suo,  pääsevät muutamat teistä huomena joulukirkkoon, Ja se on myös lapsista oikein lystiä ja iloista.  Mutta se ilo ei saa olla vain sentähden, että ajetaan hevosella ja että hevosten kellot soivat, että kirkko on kynttilöillä valasitu ja paljon kansaa on juhlavaatteissaan sinne  kokoontunut -  vaan sentähden,  että siellä ilmoitetaan ja saarnataan äsken syntynyt Jeesus meille Vapahtajaksi  ja Lunastajaksi.  Ottakaa nyt, lapset, virsikirjanne ja veisatkaa:  O kuinka olen iloinen, Ett`pyhä Poika Jeesuinen Minull` tavara tiettävä lienee.”     Isänne”.

Tästä helposti huomaamme, miten hän varoitti maallisista ja kiinnitti taivaallisiin.

                                             _     _    _    _

Oman huonouden tunto vaivasi isääni.  Eräässä kirjeessä hän valittaa.  ”Minä en ole isän kaltainen.  Isä kyllä neuvoi minua rukoilemaan, mutta  -  - .”   Tällä katkenneella lauseellaan ja siihen liitetyillä ajatusviivoilla hän nähtävästi tahtoi sanoa: Mutta  -  sitäkään en osaa (rukoilla).

Samaa todistaa eräs kohta Juho-sedän kirjeessä, joka saapui meille vasta isäni kuoleman jälkeen  (se kun kirjoitettiin Perniössä   14/9 1891 ja isäni kuoli jo seuraavana päivänä, kirjeen ollessa matkalla).  Siinä sanotaan:  ”Mutta, veljeni rakas, jos vielä elät, rukoile ja luota lujasti Jumalan armoon ja syntein anteeksisaamiseen Jeesuksen tähden.  Sanoit siellä ollessani, ettet sinä taida etkä voi rukoilla muuta kuin:  ”Herra Jeesus auta  -  .”  No niin.  Sitä on siinä kyllä, sillä silloinhan tunnet ja tunnustat olevasi syntinen ja avun puutteessa.  Kun nyt vielä vahvasti uskot, että Jeesus tahtoo  ja voi auttaa ja antaa synnit anteeksi,  niin on kaikki hyvin,  silla ”ahdistettua ja särjettyä sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.”    Ja kun uskomme synteinanteeksi saamiseen,  niin on meillä rauha Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen kautta.  Sillä missä synteinanteeksi antamus on, siinä on elämä ja autuus.  Jos sitte elämme tai kuolemme,  niin me Herran omat olemme.”

Uskossaan näki isäni myös olevansa heikko.  Muistan hänen kerran Liisa-tädin, sisrensa, kanssa tavallaan väitelleen uskonasioista, mutta peräytyi heti ja sanoi kuin sovittaen:  ”En minä kyll snun kansas  riitel.  Snä ymmärä ne asia paremi”.  Mikäli edellisistä selviää oli synti ja armo isälleni tunnettu ja syntisen pelastaminen vain Jeesuksen kautta hänelle selvänä,  vaikka armon omistuksensa omakohtaisella uskolla taisi olla hyvin heikkoa.  Luonteeltaankin sulkeutuneena ei hän ainakaan siitä paljon puhunut.

Isäni sairaus ja kuolema

En muista isäni milloinkaan sairastaneen.  Kun sairaus sitte tuli vei se hänet pois tästä elämästä.  Syksyllä 1891 hän sairastui influenssaan.  Siitä toivuttuaan meni hän pajaan,  jossa hänellä oli tapana toisinaan takoa talon tarpeiksi.  Siellä hän alkoi tuntea outoja vilun puistatuksia.  Hän jätti työnsä ja kiirehti tupaan.  Muistan kun isäni pestyään noet käsistään ja kasvoistaan,  niitä pyyhkeellä kuivaillessaan vapisi vilusta ja sanoi ”Ei minulla ole koskaan ollut tällaista vilua.”  Tätä seurasi ankaara keuhkokuume, joka kaikesta lääkärin ja omaisten hoidosta huolimatta viiden vuorokauden kuluttua päättyi kuolemaan.  Armonaikansa oli nyt kulunut,  töpäivänsä päättynyt ja isäni sai tovon mukaan muuttaa sen Jeesuksen luo,  josta hän kirjoitti: ”Nyt tiedämme: on syy iloita, että me, jotka muuten olisimme joutuneet kadotukseen nyt Jeesuksen kautta pääsemme taivaan iloon”.

Syvä oli suru,  johon nyt jäi koko Helkkilän perhe.  Siinä lepäsi perheen isä,  toimekas huoltaja vaitiollen,  liikkumatta, kuolon tyyneys ja suuri rauha kasvoillaan.  En voi sanoin kuvata rakkaan äiti-raukkani sydämentuskaa hänen seisoessaan rakkaan miehensä kylmenevän ruumiin ääressä, ympärillään suuri parvi itkeviä, isättömäksi jääneitä lapsia.  Se oli koettelemuksen hetki senkintähden, että se sentään tuli inhimillisesti katsoen niin odottamatta  ja liian varhain.  Ihmisten mielestä ja erittäin Äidin ja meidän lasten mielestä olisi isää vielä niin kipeästi tarvittu.  Mutta Jumalan aika oli kuitenkin toinen ja varmasti ainoa oikea,  ainoa paras.  Hän itse, Jumala,  rakas Jeesuksessa sovitettu Isämme, tahtoi jäädä meille ainoaksi turvaksemme ja tulla meille lähemmin  tunnetuksi.  Oi kiitos Herra kaikesta armostasi Kristuksessa Jeesuksessa! –

Rauman silloin kappalainen – sittemmin rovasti  Kaarle Helenius,  joka ainakin kerran, ehkäpä kahdestikin kävi isäni luona hänen sairastaessaan, kertoi jälestäpäin, että isäni turvasi Herran sanoihin:  ”Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi” ja tähän:  Se on totinen sana ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan,  että Jeesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan, joista  minä suurin olen.”

                                      =   =   =   =   =

                                    Äitini

                           Anna Eleonora Hellman-Helkkilä

                             s. 22/8 1845        k. 26/5 1931

Äitini koti,  ja lapsuusaika

     Rakas äitini on syntynyt Rauman kaupungissa 22 päivänä elokuuta 1845.  Hänen isänsä:  Joe Sunelius,  Nihattulan Sunilasta,  oli siellä Rauman pappilassa palvelijana.  Hänen äitinsä: Anna Frigrén – Lääkäri samoin  ”Siellä heidän lempensä syttyi”,  kuten äitini serkku Naema Sunell kerran kirjoitti.  Siellä,  Rauman pappilassa,  nämä rakastuneet sitten vihittiin kristilliseen avioliittoon eräänä keväisenä päivänä,  5 p. Toukok. 1843.  Runsaasti kaksi vuotta sen jälkeen,  perjantain elokuun 22 päivänä 1845, syntyi heidän esikoisensa ja ainoa lapsensa,  joka kasteessa sai nimekseen Anna Eleonoora.  Se oli suloinen lapsi ja vanhemmilleen sangen rakas.  Kauanko tämä kolmihenkinen perhe asui pappilassa, en tiedä.  Mahdollisesti jo piankin tyttären syntymän jälkeen he sitten muuttivat isän kotikylään,  Nihattulaan.   Siellä tuli olemaan äitini varsinainen lapsuuden koti,  vanhempiensa omistamassa Vainionperän torpassa.  Tämä Joel Suneliuksen kotitalostaan saama torppa,  oli se rakas rauhanmaja,  jossa vierivät äitini varhaisimmat nuoruusvuodet,  jossa hän leikki  ja lauloi,  jossa jo varhain opetteli lukemaan ja kirjoittamaan ja jossa hänen ahkera äitikultansa syys- ja talvikausina opetti muidenkin lapsille opinalkeita, samalla kun jalka ahkerasti polki kehruurukkia.

Äitini koti  ”oli erittäin idyllinen koti”, kuten edellämainittu äidin serkku kertoi.  ”Pieni puutarha tuvan ikkunan alla oli mallikelpoisesti hoidettu.  Setäni Joel Sunelius oli luultavasti pappilassa saanut ottaa osaa puutarhatyöhön ja oli siihen kykenevä.  Niinpä ruustinna Amnell,  kirkkoherra Levanin sisar,  jonka palvelijana Joel Suneliuksen sisar, Johanna (sittemmin Tekkalan täti) halusi aina keväisin saada Joelin kunnostamaan puutarhaansa.  Joel-setäni oli meilläkin mukana kun Soukaisten Isontalon puutarha perustettiin.”  (Soukaisten Isotalo oli Joel Suneliuksen veljen, Johan Sunellin talo Naema Sunell, on hänen tyttärensä).

Kun äitini varttui vähän suuremmaksi ja oli vanhempiensa ainoa lapsi,  oli hänen saatava vähän opiskellakin.  Naéma Sunell kertoo:  ”Nuura-äitisi kävi lapsena kaupungissa koulua neiti Rothman`in luona ja asui ruustinna Amnellin luona.  Ruustinna Amnell oikein erityisellä lämmöllä suosi Johanna-tädin omaisia.  Hänen ansionsa on, että Nuura-äitis oppi m.m. puhumaan ruotsia, sillä ruotsinkieli oli siihen aikaan sivistyneitten pääkieli.  Luonnollisesti ruustinnakin puhui ruotsia Nuura-tytön kanssa.  Neiti Rothmanin äidinkieli oli tietysti myös ruotsi.  Näin kertoili Naéma Sunell äitini kodista ja lapsuusajoista häneltä niitä tiedusteltuani.

Äitini kodissa viljeltiin ahkerasti sen aikaista hengellistä kirjallisuutta ja varsinkin Raamattua ja Virsikirjaa käytettiin paljon.  Tavattoman varhain jo Anna Eleonoora osasi laulaa ja lukea.  Tähän johti sekin että hän oli yksinäinen ja einomaisen lukuhaluinen.  Samoin se että hän sai jo pienuudesta asti kuunnella kun äitinsä opetti kylän lapsia lukemaan. Jopa sitten rohkenikin, ennen kun oli edes viiden vuoden ikäinen, lähteä lukusille näyttämään papille lukutaitoaan, kuten tämän vihkosen loppuun jäljentämäni ”Lese-Sedel” todistaa.  (Melkein samoin oli isäni.  Hän ei ollut vielä kuuden vuoden ollessaan ensikerran lukusilla.)   Mutta hyvin meni.  Seteliin tuli vallan täys-ristejä.”    ”Konttipuoli” ei ole ainoatakaan.  Pikkusen ja ujon  Anna Eleonooran setelissä on koko 28 ristiä = siis enemmän kuin isän,  jossa on vaan 19.

Äidistäni tulee opettaja

Tästä pikku Annasta kehittyi sitten nuori tyttöihminen ja lastenopettaja jo sangen varhain.  Maaliskuussa 1912 asuessani Espoossa pyysin ja sain äidiltäni joitakin muistelmia hänen opettajatoimensa ajoilta.   Otan siitä joitakin kohtia tähän.  Äitini kertoo:  ”Kävin rippikoulun 1860  (siis samana vuonna, jona hänen lukuseteliinsä on tehty viimeinen merkintä).  Juuri niihin aikoihin perustettiin Rauman maaseurakuntaan  n.k. Nordmanin vähäinlastenkoulu.  Ennen ei maaseurakunnassa koulua ollut.  Jonkun taitavamman naisen tykönä kävivät pikkulapset saamassa alkuopetusta.  Myöskin minun kotonani, missä ei ollut lapsia muita kuin minä yksin,  kävi joka talvi 2-4- kylän lasta lukemassa.    (Äitini äiti, Anna Frigrén-Lääkärikin, näkyy siis tavallaan toimineen opettajan.)  ne saapuivat syksyllä kun ulkotyöt oli suoritettu, jotta äitini ehti istumaan ja kehräämään ja  -  opettamaan.  Talvella pidettäviin lukuvuoroihin mentäessä piti lasten oppia tuntemaan kirjaimet,  tavaamaan ja kutakuinkin sisältä lukemaan.  Viimemainittu jäi kuitenkin kankeaoppisille varsin heikoksi,  sillä aapiskirja kuitenkin oli pakosta niidenkin ulkoa opittava.

Mainitulta opetusajalta  -   syksystä lukuvuoroon -  oli palkka tavallisesti  4 markkaa eli 1 rubla.

Nordmanin koulun alettua muuttuivat alkuopetusolot.  Koulun ensimmäinen toimintavuosi suoritettiin Unajassa,  Uudessakartanossa,  ja ensimmäisenä opettajana toimi Turun Lukkari  -  eli  Lankasterikoulun käynyt opettaja Samuli Hellman,  Kulamaan Helkkilästä.  Opetettuaan sen jälkeen Nihattulassa ja Sorkassa,  muutti Hellman sieltä 1862 Loimaalle ja esitti koulun esimiehelle, rovasti Ljungbergille, minua sijaisekseen.  Olen koko ikänikin ollut lapsellinen ja varsinkin siihen aikaan, täytettyäni juuri 16 ikävuoteni.  Ihme ja kumma hyväksyttiin minut kuitenkin ”hyvän lukutaitoni tähden”, vaikk` en ollut paljoakaan muuta oppia saanut.   Pelolla ja vavistuksella suoritin opettajatehtävääni, ja välitunneilla usein itkin ikävästä ja taitamattomuuttani.   (Äitikulta kylvi siis kyyneliä).  Olin kuitenkin iloinen kun lukukauden loputtua luulin pääseväni vapaaksi opettajantehtävistäni.  (Niin ei  kuitenkaan tapahtuntu.)  Sillä esimies kehoitti minua edelleen samaan toimeen ja ehdotti hakemaan virkaa vakinaiseksi.  Teinkin sen ja tulin valituksi.  Kun sitte syksyllä 1862 koulu alettiin jaettiin se kahtia – toisin sanoen perustettiin uusi koulu entisen lisäksi,  joten tuli 2 koulua.  Toiseen tuli opettajaksi Nuura Sunelius ja toiseen Nuura Grönstén, Raumalta.  Palkka oli yhden opettajan aikana 60 rublaa ja vähennettiin nyt siten, että kumpikin sai 50 rublaa.”

 Sitten äitini tekee selkoa opetusvälineistä, koulukalustosta, kouluhuoneista, työtavoista, kurinpidosta, tutkinnoista, opettajien ja oppilaiden keskinäisistä suhteista y.m. asioista.  On terveellistä näin jälkeenpäin, vuosikymmenien takaa todeta, kuinka alkeellisista oloista huolimatta kansamme lapset etsivät niitä tiedon muruja, joita oli silloin saatavissa ja käyttivät niitä hyväkseen.  Nykyjään on lapsillamme monin verroin edullisemmat opiskelutilaisuudet ja edistymisen mahdollisuudet.  Osannemmekohan käyttää näitä etuja oman itsemme ja kansamme tosihyödyksi Herran pelossa ja kiitollisuudella niinkuin tulisi,  Suo Herra siihen armosi!

Äitini menee emännäksi

Opettajatehtävässään ei äitini ehtinyt kauankaan olla.  Nuori nainen, melkeinpä tyttö vielä, jonka opettaja Samuli Hellman tuli tuntemaan ollessaan opettajana Nihattulassa ja jonka hän sitten pyysi sijaisekseen Loimaalle muuttaessaan, tuli nähtävästi pian tutuksi myöskin hänen veljelleen Kustaa Hellmanille, isälleni.  Jumalahan oli kutsunut häneltä jo toisen puolison 8/3 1866 ja isäni ja leskeksi, yksinäiseksi,  ja äsken rakennettu Helkkilän uusi talo ilman emäntää.  En tunne lähemmin yksityisseikkoja, joiden kautta Jumala johdatti tuon leski-isännän ja nuoren opettajattaren lähempään suhteeseen toisiin, mutta jo syksyllä saman vuonna menivät he toistensa kanssa kihloihin.  Äitini jäämistössä on säilynyt eräs neljännesarkkinen, johon onnellinen nuori morsian on kirjotellut ajatuksiaan ja tulevaisuustoiveitaan ”muistoksi tuleville ajoille”.  Kirjoitus kuuluu  -  hiukan sana- ja lausemuotoa selventäen -  näin:

”Nyt tosin kirjoittaisin mieleni liikutuksia, ensi kerran tämän pöydän ääressä (kirjoittaessani),  Mutta tunnen suuren taitamattomuuteni.  Ajatukseni tosin juoksee edemmäksi tietoani, mutta pännäni ei kykene selittämään ajatusteni ulottuvaisuutta.  Kuvailisin itseni onnellisena tämän pöydän vieressä tulevina aikoina, jollei tietämättömyys estäisi kuvan onnistumista oikeassa tarkoituksessa.  Mutta Hän, se Kaikkivaltias Jumala, jonka kirjoissa ovat kirjoitetuna sekä entiset, että nykyiset ja tulevaiset elämäni vaiheet  -  Hän suokoon minun elämässäni nauttia sitä onnea tulevina aikoina, jota nykyisenä hetkenä kuvailen!  Hän suokoon minun kauan ja hyvin elää rakastettuni kanssa!  Anna minun ilahuttaa häntä tulevina aikoina, (häntä) joka tällä hetkellä kenties ylen paljon puhtaalla sydämellä minua rakstaa.  Mutta ennenkaikkia:  suo meidän täällä niin elää, että  tulisimme siihen tulevaisuuteen, jossa Jumala ilahuttaa niiden sieluja, jotka tämän elämän vaivoissa eivät anna vietellä itseänsä pois Jeesuksesta Kristuksesta.  Anna minun tämän elämän päivien päätyttyä iloita yhdessä rakkaan kultani ja hänen jo ennen pois menneitten puolisojensa kanssa siinä valtakunnassa, jossa en enää naida, eikä huolla, eikä kuolla, vaan eletään iankaikkisesti Jumalan enkeleitten kaltaisina siinä olotilassa, johon Jumala alussa ihmisen loi.  Nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka minä kenties hyvinkin hajanaisilla ajatuksilla olen tässä kirjoittanut muistoksi tuleville ajoille.  Kulamaan Helkkilässä 20 päivänä elokuuta  1866."

                                                                          Anna Eleonora Sunelius

Tämä herttainen, lapsellinen sydämen unelma ja rukous tulevan onnen vaivojenkin  päivistä,  on suloinen kuva nuoren, rakastuneen sielunelämän sopukoista ja sellaisena omalla tavallaan mielenkiintoinen.  Ihme kyllä tuo muistopaperi on vielä tallella.  Nähtävästi on äitini edellä merkittynä päivänä ollut vierailemassa tulevan puolisonsa kodissa.  Hän on siellä viipynyt kaksi vuorokautta.  Pois lähtiessään on hän uudelleen hakenut muistopaperinsa esille,  istahtanut taas pöydän ääreen ja kirjoittanut samaan paperiin seuraavat sanat:   ”Nyt viimeinkin oltuani tässä talossa kaksi vuorokautta,  aion lähteä matkalle kotiini, *  jossa vanhempani minua jo varmaan ikävöiden odottavat.  Jumala suokoon matkani päättyvän onnellisesti!  Ja nyt:  jääkää hyvästi sulhaseni ja kaikki rakkaat ystävät.”  Marraskuussa samana vuonna on äitini taas käynyt Helkkilässä.  Pois lähtiessään on hän nytkin merkinnyt samaiseen paperiin jäähyväisensä: ”Jää hyvästi nyt ylkäni ja voi hyvin, siksi kunnes taas saamme toisiamme ilolla kohdella!  Kirjoitettu Kulamaan Helkkilässä 10. Marraskuuta 1866.

                                                        Rakastajasi A. E. Sunelius

* Matka sinne Kulamaalta Rauman kautta noin puolitoista penikulmaa, suorinta tietä, jota ei juuri  voi hevosella ajaa, noin 1 penikulma.

Tulikin sitte päivä jolloin rakastuneet ”saivat ilolla toisiansa kohdella”. Se tapahtui Kulamaan Helkkilän salissa lukukinkerien yhteydessä 27 p. Helmikuuta 1867, jolloin Kustaa Hellman ja Anna Eleonora Sunelius vihittiin pyhään avioliittoon, elääkseen ilon ja vaivan päivinä toistensa omina kuolemaansa asti.  Ja niin muutti äitini opettajatehtävästään emännäksi Helkkilään,  suorittaen siellä huomattavan päivätyön verrattain pitkäaikaisessa avioliitossa ja sitäkin pitempiaikaisessa leskeysasemassaan, ja suoritti sen kaiken huolella, uutteruudella ja rakkaudella sellaisella kuin vain  harvat. -  Asiaa läheltä seuranneena saanen näin sanoa rakkaan äitini kunniaksi.

Äitini emäntänä ja perheen äitinä

Tämän otsikon alle pitäisi kirjoittaa niin paljon ja niin kallista, ettei tiedä mitä kirjoittaisi, mitä jättäisi kirjoittamatta.  Ken on elämänsä varhaisimmista aamuhetkistä aina 60 vuotiaaksi katsellut omaa rakasta äitiänsä, ensin noin neljännesvuosisadan ajan päivittäin jatkuvasti, ja sitten yli 30 vuotta aina silloin tällöin,  kyllä hän ymmärtää miten syvälle äidin kuva on syöpynyt lapsen sielun syvimpään.  Kuva  äidistä näin läheisen kirjoittamana pyrkii väkisinkin esiintymään ihannoituna.  Mutta eihän sitä viaksi luettane.  Rakkaus peittää paljon virheitä muissakin, eiköpä sitten äidissä.  Äidin elämän kuvassa ei lapsen silmä oikeastaan näekään virheitä kuin vähän, sen paljon hyvän rinnalla, jolla se on kirkastettu läpi elämän.  Äidilläni oli hyvin herkkä luonne, lapsellinen, avomielinen iloinen ja tuntehikas.  Itku ja nauru vaihtelivat herkästi tilanteiden mukaan.  Hän saattoi helposti myös tulistua, suuttuakin, mutta hän leppyi myös tavattoman pian.  Isääni kohtaan osoitti hän aina mitä suurinta kunnioitusta.  Heidän keskinäiset välinsä olivat mitä parhaat.  Enpä tiedä suuttuiko Äiti koskaan isälle, vaikka meidän lapsien, kasvatusvaikeuksissa sellaista tapahtui, siitä huolimatta että hän mitä äidillisimmällä rakkaudella meitä kaikkia helli.  Kuritustakin saatiin tarpeen tullen:  tukkapöllyä ja väliin myös koivuvitsaa.  "”oka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee"”  oli siihen aikaan kasvattajien kylläkin  oikea viisaus.  Äitini ja isäni olivat sen omaksuneet,  silmämääränä meidän lasten ajallinen ja iankaikkinen hyvä.

Äitini, entisenä opettajaihmisenä aloitti meidän, lastensa maallisen ja hengellisen opetuksensa jo sangen varhain.  Kun vasta kuudetta ikävuotta käydessäni menin ”vähäinlasten kouluun” en muistaakseni kirjoituksessa enkä kirjainten ja tavaamisen opiskelussa joutunut opiskelemaan jotakin vallan uutta ja tuntematonta.  Kotona olin jo ennemmin tutustunut hieman kirjaimiin, tavaukseen ja kirjoittamiseen.

Äidin elämä ja sanat ovat yleensä esikuvallisia.  En muista Äidin milloinkaan puhuneen tai tehneen mitään alhaista, hävettävää tai valheellista,  enkä koskaan havainnut hänen meitä lapsia, sellaiseen johdattaneen.  Päinvastoin.  Kyllä äitini, kuten isänkin, sydämen hartain halu oli kasvattaa lapsiansa totuuteen, rehellisyyteen, ahkeruuteen, ystävällisyyteen, puhtauteen, raittiuteen ja Jumalan pelkoon.  Apostolin sanat Filippiläisille: ”Kaikki mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin hyve, ja jos jotakin kiitettävää sitä ajatelkaa, mitä myös olette oppineet ja saaneet  ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää  -   niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne”,  -  nämä sanat  sopivat hyvin vanhempieni mielialaan meitä lapsiaan kasvattaessaan.  Ei niistä kyllä alituisesti puhuttu, eikä niitä siten väkisin päähän päntätty  -  kasvatus kodissani oli teennäisyydestä vapaata  -  mutta jos esiintyi jotakin sellaista,  joka soti vanhempien periaatteita ja käsityksiä vastaan,  niin pian niistä sai terveellisen ojennuksen nuhteen ja kurituksenkin muodossa.  Ja niin sitä sitten oppi kotoisen elämän jokapäiväisessä menossa ihankuin itsestään huomaamaan miten on ihmisiksi elettävä,  mikä on pahaa,  mikä hyvää,  mikä on sopivaa,  mikä on sopimatonta.  Kodin ulkopuoleltakin saatiin vaikutuksia.  Monien vieraiden ja naapurien elämä, sanat ja käyttäytyminen saivat vanhempieni sanojen valaistuksessa oman arvonsa, joko seurattavaksi tai hyljättäväksi.  Huonoa seuraa erityisesti opetettiin välttämään.

Äidin työtaakka oli suuri.  Aamusta ensimmäisenä sai hän olla jalkeilla ja iltasin viimeisenä,  kun ovet ja pellit oli saanut suljetuksi ja kellot vedetyiksi ja lapset ja oman talon väki jo nukkuivat,  äitikin vihdoin sai väsyneet jalkansa nostaa vuoteelle ja vetäytyä peitteen alle.  Mutta olikos yö edes rauhallinen?  Ei ainakaan avioliiton alkuvuosikymmeninä.  Joka puolentoista vuoden kulutta oli lisääntynyt uudella tulokkaalla, pienellä ihmistaimella.  Ja nämä pienokaiset, ne ne vaativat hoitonsa ja huolehtimisensa öilläkin.  Ihmetellä täytyy sitä riittävää äidin rakkautta, joka uhraa öittensä unen ja päiviensä vaivan lapsukaisilleen.  Sellaista sain nähdä ja kokea äidissäni.  (kuten sittemmin taas omassa perheessäni, omassa rakkaassa vaimossani.)  Parinkymmenen vuoden ajan nuo pienokaiset pitivät Helkkilän Nuura-emännän hyvinkin ”koti-ihmisenä”, joka ei juuri kotipiirin ulkopuolelle paljoakaan ehtinyt.  Olihan äidilläni, joka rakkaudella ja riemulla hoiteli esikoistaan 1869 noin 19 vuoden takaa hoidettavana jo yhdestoista lapsi.  Ja äiti ne itse kaikki hoiteli, imetti, kapaloi ja kasvatti  -  kuten niin moni muu kallis äiti.  Oi, mitä suurta ja kallisarvoista kutsumusta ja elämäntehtävää suorittavatkaan Äidit!  Kodeissa, lastenkamareissa, kansat kasvatetaan.

Emäntänä oli äitini pidetty sekä palvelusväen, että naapurien keskuudessa.  Monet palvelijat viihtyivät kodissani vuosikausia, ja monet olisivat ehkä isän ja äidin takia viihtyneet kauemminkin mutta kaikki eivät pitäneet lapsista,  vaan suurilukuinen lapsijoukko aiheutti myös palvelusväelle lisävaivoja ja ylimääräisiä tehtäviä.  Yleensä ilomielisenä ja ystävällisenä äitini kuitenkin parhaansa mukaan koetti sovitella tehtävät kodissa kaikintavoin tasapuolisesti, niin ettei mitään kohtuuttomuutta olisi missään tapahtunut:  Itse hän useimmiten jotakin laulua tai virren säveltä hyräillen suoritteli moninaisia emännyystehtäviään, kiitollisena ja nöyrämielisenä.

Äitini suhde Jumalaan

Herran pelossa oli äitini elänyt aina varhaisimmasta lapsuudestaan asti.  Hurskaassa kodissa vallinnut totuuden Henki ei ollut jättänyt äitiä milloinkaan.  Sama kristillinen ja kirkollinen mieli, joka oli jo äidin vanhemmilla, oli lapsellakin.  Luonteeltaan lapsellisena, arkana ja aina oman heikkoutensa tuntevana hänen suhteensa Jumalaan oli enemmän kunnioittavan ja arastelevan omantunnon suhdetta kuin sydämellisen lapsenuskon luottamusta.  Rangaistuksen, kuoleman ja tuomionpelko piti äidin sydäntä usein ahdistuksessa, joka helposti ilmeni pelokkaassa arkuudessa.  Muistan hyvin, miten äitikulta esim. ukonilman käydessä, kun salamoi tulta ja synkkä taivas uhaavana jylähteli kumeasti, rukoillen ja ristityin käsin vetäytyi pelonsekaisin tuntein ja ilmein jonnekin huoneen syrjäsopukkaan ikään kuin vaaraa piiloon.  Me lapset luonnollisesti tunkeuduimme äidin polvien ympärille ja arkuus vaikutti arkuutta meissäkin.  Mutta jos tämän ilmaisimme äidille, oli hän aina valmis rohkaisemaan ja lohduttamaan: ”Jumala kyllä meidät varjelee – mutta ei saa istua ikkunan luona”.

Äitini luki verrattain paljon.  Se oli ollut hänelle sangen mieleistä lapsuudesta asti.  Kirkkaana säilyy aina mielessäni sunnuntai päivät, jollin äiti koko perheelle esim. Kirkkopostillasta saarnaa, sekä arkipäivien iltahämärä-hetket, jolloin äiti luki työstä kotiutuneelle isälle päivänuutisia isän istuessa keinutuolissa pitkävartista piippuansa poltellen.  (vain 1 piipullinen päivässä, ei enempää)   Muistan kuulleeni sellaisina hetkinä m.m. uutisia Balkanin sodasta, Kenraali Gurkosta, Skobelewitsistä, Turkin keisarista, Osman Pashasta, Suleiman Pashasta, y.m.  sen ajan miehistä ja sotasankareista.  Mutta lapsuus-, nuoruus- ja emännyysaikoinaan ei äiti saanut kuin vain niukalti luettavakseen puhdashenkistä, evankelista kirjallisuutta   -  olihan ajan yleinen uskonnollisuus enemmän lakivaltaista, ja kirjallisuus luonnollisesti sen mukaista  -  teko-oppiin kallistuvaa.  Tästäkin saattoi johtua ettei äitini päässyt vapaampaan, omakohtaiseen, armon käsitykseen ennen kuin vasta vanhuudessaan,  elämänsä iltapuolella.  Varhemmin hän ei uskaltanut omistaa eikä tunnustaa sitä suurta raamatullista toisasia,  että meille syntisille jo on synteinanteeksisaaminen, elämä ja autuus ansaittu ja lahjoitettu Jeesuksen veressä ja kasteessa, eikä sitä, että me jo olemme sovitetut Jumalan kanssa Hänen Poikansa kuoleman kautta ja että me jo kasteessa olemme veden ja Hengen kautta uudesti synnytetyt Jumalan lapsiksi ja valitut iankaikkisen elämän perillisiksi.  Tätä autuutta ei äiti ehkä voinut varmasti uskoa ja omistaa.  Synti vain ahdisti, omatunto tuomitsi ja kuolema pelotti:  Mutta oli siinä toivon iloakin.  Hän odotti ja toivoi kerran kaikki parhaaksi kääntyvän.  Kuitenkin hän riippui Kristuksessa, eikä muuta Vapahtajaa tuntenut.  Kirjoittipa hän, kuten jo edellä kerroimme, kuinka Jumala ilahuttaa taivaassa niiden sieluja, ”jotka tämän elämän vaivoissa eivät anna vietellä itseänsä pois Jeesuksesta Kristuksesta”.  Sanamuodosta päättäen hänkin sentään uskoi olevansa Kristuksessa ja Hänessä pelastuvansa, kunhan ei vain mikään saa viekoitella pois Herrasta.

 Myöhemmin, tultuaan omaistensa kautta ja paikkakunnalle levinneen evankelisen opinkäsityksen vaikutuksesta selvempään pelastussalaisuuden ymmärtämiseen,  äitinikin saattoi rohkeammin uskoa ja itselleen omistaa synteinanteeksiantamuksen,  sanan mukaan, ilman omia ansioita.  Tämä johti rauhaan ja kiitolliseen mieleen.  Kirjeissäänkin hän sitte siitä mainitsi ja keskusteluissa kiitteli Herraa.  Niinpä kirjoittaa hän 4/5 1922  kertoessa noin 8 viikkoa kestäneistä ruumiillisista ja sielullisista vaivoistaan m.m. ”Sydämestäni kiitän nyt tästä kaikesta rakasta taivaan Isää,  joka rakkaudessaan antoi minulle sellaisen taudin kuritukseksi ja opetukseksi, että Jeesuksen rakkaus kokonaan minut voittaisi -  -  -.  Hänen armonsa on ollut suuri minua kohtaan.”

Kirjeessään 15/1 1023 kirjoittaa äiti  -  tuo jo 78 vuotias vanhus  -  ”Kyllä on suloista kun täällä armon ajassakin on välillämme keskinäinen rakkaus.  Hän, joka on iankaikkinen rakkaus, on myös lämmittänyt minunkin kylmän sydämeni Häntä, Jeesusta, rakastamaan.  -  -  Teidän kirjekorttinne olivat niin helliä ja lämmittäviä, että oikein ikävä tuli, ja ajattelin:  saanenkohan enää koskaan nähdä teitä tässä elämässä.  -  - Vaan siinä kodissa, jonka Jeesus on mennyt meille valmistamaan,  saamme iäti yhdessä olla.”

Kaikkein viimeisessä pienessä paperilipussa,  jonka rakas äitivanhus on jaksanut meille kirjoittaa ja joka on ehkä vuoden 1928 alkupuolelta,  äiti kirjoittaa,  paitsi tervehdyksiään meille,  sydämensä kiitoksen ja ylistyksen Vapahtajalleen Jeesukselle  synteinanteeksiantamuksesta, jonka herra on sanassaan meille ilmoittanut:  Panen tuon pienen, paljonpuhuvan kirjelipun tähän semmeoisenaan:

”Lähetän tässä sydämelliset rakkaat terveiseni teille kaikille,  mutta kaikkein  Suurimman kiitoksen ja ylistyksen tulee minun antaa rakkaalle Vapahtajalleni Jeesukselle joka sanassaan minulle ilmoittaa, että synnit on anteeksi

                                                                                                                  Äiti

     Iankaikkinen kiitos Jumalalle Pyhälle Hengelle, joka sai äidin näin kiintymään Kristukseen, syntisten ainoaan Vapahtajaan ja autuaaksi tekijään!

Äiti vanhana ja sairaana

Sittenkun isäni 15 p. syyskuuta 1891 oli saanut muuttaa tyän ja taistelun maasta rauhaan Jumalan luo jäi Helkkilän talon hallinto äidin huoleksi.  Kuusi ja puoli vuotta äiti sitte hoiti taloa minun heikolla avullani kevääseen 1897.  Mentyäni naimisiin elokuussa 1895,  päätettiin yrittää eteenpäin siten, että minä perheellisenä miehenä ryhtyisin johonkin omaan toimintaan oman perheeni hyväksii, ja äiti edelleen hoitelisi Helkkilän talon, kunnes perheen nuorimmatkin jäsenet ehtisivät siinä jonkun verran varttua.  Hain vaimoni kanssa Rauman kaupungin avoinna olevaa kunnalliskodin johtajan ja johtajattaren paikkaa ja tultuamme siihen valituiksi,  muutimme me  -  minä ja vaimoni ja pieni 7 kk ikäinen Tyyni-tyttäremme  -  sanottuun toimeen Raumalle 14 p. huhtik.1987.  Äidin työtaakka ja varsinkin asiain huolehtiminen siten taas lisääntyivät, kun, minun mentyäni, ulkotöidenkin suoritus painoi äidin mieltä.  Eikä suinkaan suotta.  Vaikka talossa olikin eräitä luotettavia, vanhoja päivätyöntekijöitä, puuttui kuitenkin ulkotyöasiain yleistä johtoa ja valvontaa.  Seuraukset alkoivat pian näkyä.  Viljelykset pyrkivät rappeutumaan ja tulot heikkenivät.  Tulevat lisäksi ajat – ja olivat jo olleetkin joitakin vuosia,  ajat jolloin talous vaati yhä enemmän rahallisia varoja.  Mutta viljan hinnat laskeutuivat ja maidosta ei saanut suorastaan mitään – hankintakustannuksista puhumattakaan.  Äidin oli pakko olla alituisessa rahapulassa, jopa tehdä velkojakin.  Monet kerrat äitiparka kävi luonamme asioistaan ja huolistaan kertomassa ja neuvottelemassa.  Vihdoin, vuonna 1901, äiti vakavasti ilmoitti, ettei hän enää jaksa kantaa talon isännyys- ja emännyyshuoli.  Talon isännyys on jonkun nuoremman otettava ja hän vetäytyy eläkkeelle.  Ja sehän olikin jo aivan luonnollista.  Kyllä äiti siinä talossa jo oli emännyystehtäväänsä hoitanut, ensin miehensä kanssa noin 24 vuotta ja nyt leskenä kokonaista 10 vuotta.  Ja ikääkin oli jo karttunut.   Olihan äiti jo noin 56 vuoden vanha.  Oli aika päästä vanhuuden iltapäivien rauhaan.

Mutta kuka ottaa talon?  Monien miettimisten jälkeen arpa lankesi minulle ilman arvan heittoa, sillä ei ollut muita omaisia, jotka olisivat voineet ryhtyä isännyystehtävään.  Ostin talon kanssaperillisiltäni syksyllä samana vuonna ja marraskuun 1 p:nä 1901 muutimme Raumalta taas takaisin rakkaaseen Helkkilään.  Äiti asettautui asumaan jo varhemmin tarkotusta varten rakennettuun talon vähempään rakennukseen n.k.  ”muorin puolelle” ja niin alkoi äidin elämässä  uusi vaihe,  vanhuuden aika  - joka sekin Jumalan johdatuksesta muodostui sekä tapausrikkaaksi että verrattain pitkäaikaiseksi.  Äitihän sai asua Helkkilän muorina vielä lähes 30 vuotta.  Herralle kiitos kaikesta!

Kerron tässä joitakin tapauksia äidin vanhuuden ajoilta.  Herra tahtoi hänelle nyt vasta vanhuudessa,  kun muut vaivat ja huolet vähenivät, antaa sairaudenkin päiviä,  joita ei hän ollut joutunut kai milloinkaan kokemaan  - paitsi lapsivuoteissa.  Koettelemukset eivät kuitenkaan tulleet hetikään äidin ”muorin puolelle” muutettua.  Ei .  Kokonaista 11 vuotta kului hiljaa ja rauhallisesti.  Eräs ulkonainen huoli kuitenkin koski sekä äitiin että meihin muihinkin verrattain raskaasti.  Minä en kyennyt pitämään taloa enempää kuin 8 vuotta.  Yhäti lisääntyvien velkojen tähden oli minun se pakko myydä, jotten tekisi kenellekään vahinkoa.  Tämä tapahtui syksyllä 1909.  Se oli raskas isku ja vastoin suunnitelmiani.  Ihminen päättää mutta Jumala säätää.  Ja kiito Hänelle, että niin käy!  Kuinka syviin vesiin syöksyisimme jos ei Hän aikanaan ehtisi apuun ja johtaisi toisaalle ja kaikki parhaaksemme.   Uuden isännän – ja aivan vieraan – taloon tulo tietenkin huolestutti äitiä, joka luonnollisesti edelleenkin jäi talossa eläkeläisenä elämään.  Mutta, kiitos Herran, äidin huoli oli onneksi aiheeton.  Taloon tuli kunnon isäntä.  Sitä silmällä pitäen myinkin talon aivan yksityisesti ystävälleni ja tunnetun talon pojalle Kustaa Valpolalle.  Ja niin kului taas muutamia vuosia.. Valpola kuitenkin joutui taas myymään Helkkilän pidettyään sitä kolmisen vuotta,  ei kuitenkaan velkojen tähden kuten minä, vaan siirtyäkseen kotilaostansa perinnöksi saamaansa talon puolikasta hoitamaan.  Helkkilään tuli isännäksi Valpolan jälkeen ensinnä Kustaa Salmi Eurajoelta ja hänen jälkeensä nyt omasta kylästä isäntä: Kustaa Roslund – Vainio – mattiala,  kunnon mies hänkin, joten ei äidillä hätääkään.  Tapahtui sitten Laskiaissunnuntaina 1922, että, viededään kirjettä talon puolelle, jotta sieltä kirkkoon menevät veisivät sen mukanaan Raumalle postiin, äitikulta talon rappujen edessä olevalla jäätiköllä kaatui vasemmalle kyljelleen eikä kyennyt siitä nousemaan.  Kantamalla saatettiin hän vuoteelleen ja sai hän sen johdosta sairastella noin 8 viikkoa, ennen kuin kykeni tervehtyneenä oikein liikumaan ja kotoisia tehtäviään hoitelemaan.  Tämä oli ensimmäinen.  Jouluaattona 1925 tuli toinen isku.  Äidin ollessa joulusaunassa putosi hän, saunan parvelta laskeuduttuaan, aivan ylimmältä rappuselta alas permannolle.  Äiti sai pahoja ruhjevammoja ja 2 kylkiluuta katkesi.  Kelkalla lykättiin vanhus kotiin siitä kantamalla sänkyyn, jossa sai virua pitkät ajat.  Sellainen joululahja ei maistu luonnolle hyvältä.  Mutta terveys palasi taas elämä meni tasaista menoaan.

Kolmas ja viimeinen oli jälellä.  Juhannusviikolla 1928,  äidin parast`aikaa istuessa rauhassa tuolilla tuvassaan  -  muistaakseni sukkia parsimassa  -  ja Alma-tyttärensä, uskollisen hoitajansa, tehdessä tavallista ompelutyötään ompelukoneensa ääressä,  kuului yhti`äkkiä outo ja lujanlainen rysähdys ja lattian tärähdys.  Äidin tuoli oli kaatunut ja äiti pudonnut lattialle.  Alma juoksee kiireesti apuun, mutta ei kykenekään saamaan äitiä jalkeille.  Vanhan, 83 vuotiaan, äidin vasemman jalan reisiluu oli murtunut poikki.  Vaivoin saatiin vanhus kamariinsa vuoteelleen, josta hän ei omin avuin milloinkaan noussut.  Lääkäri kyllä kipsasi jalan, mutta arveli samalla, ettei suinkaan vanhus enää koskaan kävele.  Ja niin kävikin.  Molemmat jalat kangistuivat jäykiksi, niin ettei hän niitä voinut mihinkään siirrellä.  Vaikea kuumeet ja kivut kyllä vihdoin kuukausien kuluttua lakkasivat, mutta liikuntakyky oli mennyt.  Ja menivät siinä sitten vähitellen vanhuksen muutkin kyvyt:  kuulo, muisti ja osaksi ymmärryskin.  Jokseenkin tasan kolme vuotta sai äitivanhus nyt viettää sairasvuoteellaan.  Siinä hän istui kun istumaan nostettiin ja siinä hän makasi.  Istuessaan äiti luki – luki päiväkaudet.  Rakkainta lukemista hänelle oli rukouskirja ”Muukalaisten kotielämä”, ”Mannaa Jumalan lapsille”, ”Armoa Armosta” ja varsinkin Evankeliumi-Yhdistyksen lehdet: Sanansaattaja”, ”Autuus Pakanoille”, ”Nuorison Ystävä”, ja Joululehdet y.m.s.   Joskus saattoi hän lukea samat luvut monia kertoja – eikä ole varma, jos hän kaikin ajoin enää lukemaansa ymmärsi.  Toisinaan hän nukkui siihen istualleen tyynyjensä nojalle, harmaahapsisen pään kallistuessa vasemmalle sängyn karmiin eli selkämykseen päin silmälasit nenällä.  Kauniilta vanhus siinä monesti näytti nukkuessaan erinomaisen rauhan ilme kasvoilla.  Äiti nukkuikin runsaasti  -  omasta mielestään liiaksikin.  Kuusi vuotta varhemmin eli edellä  mainittuna 1922 sattuneen sairautensa johdosta hän kirjoitti: ”Mutta se on erinomaista, että ruokahalu on ollut hyvä koko sairauden ajan ja myöskin uni, joka paljon virkistää.”    Mutta nyt äitini ei oikein pidä siitä että hän niin paljon nukkuu.  Alma kirjoittaa kirjeessään 13 p. heinäk. 1930;  ”Terveinä olemme olleet,  Äiti istuu vaan kuten ennenkin lukee yhtä mittaa, kun vaan on hereillä. Paljon hän kyllä nukkuu, toisinaan monta tuntia yhtäpäätä.  Siitä hän onkin usein pahoillaan kun häntä niin nukuttaa ja käskee minua usein hänet herättämään.  Kun sanon: ”onhan se hyvä kun uni maistuu, paremmin aikakin kuluu”, sanoo hän aina: ”armon aika on minulla jo niin lyhyt, ettei sitä saisi vallan nukkuen kuluttaa”.

Armonajan lyhyys ja sen kalleus kuvastuu äidin sanoissa.  Se vilahteli useinkin hänen puheissaan kun minäkin kävin häntä katsomassa.  Kerrankin,  oltuani hänen luonansa menin vuorokauden ajaksi Vermuntilaan ja sieltä palattuani äitirakas oli  melkein kuin hämillään ja sanoi vilpittömästi anteeksipyytäen; ”Joko sinä nyt nyt tulit?  Ja minä olen vielä tässä.”  Ja ääntänsä alentaen ja aivan kuin jotakin uutta minulle ilmoittaen hän lisäsi:  ”Mnä olenki jo nii jättän koko huusholli toiste halttu.  En mnä ymmär, kumseks mnä olen tull ko ei mnust enää mittä ol.”  Tämä oli kuin puolustusta toimettomalle ajan kuluttamiselle vuoteessa.  Sanoin:  ”Niin sen pitää olemaankin,  Kyllä äiti jo on aikansa huushollista huolta pitänyt.”  Äiti hymyili kiitollisena niin herttaisesti kuin vain äitini voi hymyillä ja noja nöyrästi harmaatukkaisen päänsä tyynylle.  Raka,  Kalli Äiti!

21 p:nä heinäkuuta käydessäni äidin luona ehkä ensi kerran sen jälkeen kun hänen jalkansa murtui  -  siis jo paljon ennen äsken kertomaani  -  puhuin äidille Jeesuksen rakkaudesta ja sovituksesta Hänen pyhässä veressään.  Äiti katseli minua kummallisen kirkkain ja säteilevin silmin  -  tuskin voin uskoa, että kenenkään muiden silmissä säteilisi sellainen kauneus kuin äitini hymyillessä  - lausui: ”Se on kallein asia mistä puhutaan.”  Ja taas ”Kuinka hyvä on Jumala,  kun näin huonoa rakastaa.”  Kun sanoin viitaten äidin vuoteen yläpuolella olevaan tauluun:  ”Jeesuksen Krsituksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista synneistä,”  vastasi äiti,  tarttuen heikoilla, pehmeillä käsillään kaulaani:  Siihen minäkin toivon.”-

Minun oli erittäin vaikea pidättää kyyneleitäni.

Äitini viimeiset hetket

On Helluntain suuri juhla.  Äidin kamarissa on niin kumman hiljaista.  Äiti ei enää tarvitse mitään.  Hän ei mitään pyydä.  Hengitys käy hiljaa ja tasaisesti.  Silmät ovat kiinni. Äiti nukkuu, ei liikahda, ei kättään nosta.  Toinen Helluntain pyhä vieri iltaan,  tulee yö ja äiti nukkuu edelleen.  Hengitys käy hiljaa ja tasisesti.  Aamulla,  toukokuun 26 p:nä  kolmantena Helluntaipäivänä (aamulla) Alma säikähtyy.  Hän näkee äidin rinnan päällä kultasormuksen,  äidin vihkisormuksen ja muut kaksi äidin sormessa ollutta sormusta ovat vierineet vuoteelle, rinnan sivulle.  Millä ihmeen tavalla äiti on yöllä saanut sormukset pois sormestaan,  kun ei pitempään aikaan ole enää kättään liikahuttanut?  Kuluu vielä päivä, Helluntain kolmas, ja äidin sydän lakkasi sykkimästä illan edellä,  hengitys taukosi ja rakkaan äidin maallinen elämä oli päättynyt.

Hän kuoli 26 p:nä toukokuuta 1931,  lähemmä 86 vuoden ikäisenä, elämästä kyllänsä saaneena ja siirtyi sukunsa tykö,  Jumalan paratiisiin.

Keskiviikkona kesäkuun 3 p:nä siunattiin hänen ruumiinsa haudan poveen Rauman hautausmaalle,  40 vuotta varhemmin kuolleen rakkaan miehensä ja isämme viereen.

Muistan,  kun runsaasti kolme vuotta sitä ennen, äidin vielä terveenä ollessa,  ilmoitin hänelle,  että olin jo edellisenä kesänä tilannut äidille hautapaikan aivan isävainajan haudan viereen,  sanoi äiti hänelle ominaisella sydämellisyydellä:  ”Kyll se kans hyvä on ko nämä maallise asia tuleva järjestykse, mutt Jeesukse viere mnuun kumminki tarvitte pääst.”  Se liikutti minua.  Minä taputin äitiä  olalle ja sanoin: ”Se on totta se ja kyllä äiti sinne pääseekin, oikein Jeesuksen syliin.”

 Hän on nyt päässyt perille toivomaansa Yljän armohelmaan ja ruumiinsa makaa isän vieressä siunatussa mullassa, kunnes aamu koittaa,  jolloin Ihmisen Pojan ääni kuuluu hautojen pohjiin ja kuolleet nousevat.

”Minä uskon ruumiin ylösnousemiseen.”  ”Me odotamme kuolleitten ylösnousemista tulevaisen maailman elämää.”

Silloin tavataan,  toivon mukaan.

                              _        _        _      _

                   Eräitä Sukua Koskevia Kirje  -  otteita.

Kärsämäki  22/4 70                                           ”Veljeni Kustaa”

-  -  -  -  -  Helmikuussa kävimme Mimmi, Juulia ja minä Loimaalla.  -  -  Siellä asuimme Kirkkoherra Wareliuksen tykönä 3-4 päivää.    Siellä makasi jalkansa taittaneen sinulta ja minulta monilta muilta rakastettu Suomen mainio runoilija Professori Lönnrot.  Me olimme useat kerrat hänen kanssaan juttelemassa.  Se oli vanha, harmaa pää äijä, mutta hänessä näin miehen, jossa todellinen Jumalan, lähimmäisen ja isänmaan rakkaus asui.  En koskaan hänen juhlallista puheensäveltänsä ja ”kuolaista” partaansa unhota.  -  -  Tyytyväisenä (ja ihmetellen) siellä Loimaan pappilassa noita Lönnrotin suloisia runosäveleitä kuuntelin. 

-  -  -  -  Eräänä päivänä sain sinun tervetulleen kirjeesi ja tiedon, että Heinunkallio on se Professorin istuin ja runoilijan pöytä, eli runosepän ala     , jossa se kaunis Turun Sanomissa ollut laulu on sepitetty, jota monet hyväilevät.  Vissin oppineenkin täytyy sanoa, ettei ole tehty kirjoituspöydän ääressä tavallisilta kirjoittajilta,  vaan että sen on Heinunkalliolla runosepän syvistä, mieltäliikuttavista tunteista syntynyt.  .  .  .

.  .  veljesi Samuli.”

Maaria 16/3 71                                                  Veljeni!

-  -  -  -  Sain kirjeen ja riumastuin kirjoittamaan sinulle.  Preivin kirjoittaminen syntymäkotiin on hauskinta.  Asuntoni on jo kolmannessa paikassa,  mutta sieltä pohjoisesta tulevat sydämeeni ne suloisimmat, ne rakkaallisimmat  muistot.  Sinä olet yksi niistä, joita minä olen elämässäni eniten rakastanut.   Vaikka monen seikan takia joskus on jo siltäkin näyttänyt kuin se syvä veljellinen rakkaus jo olisi sammumaisillaan  -  -  kuten monille on käynyt.  Mutta se olisi synti ja häpiä, jos me niin tekisimme, sillä me olemme saaneet hengellistä ja vähän maallistakin sivistystä  -  ja se vaatii meitä aina yhtä hellästi rakastamaan toisiamme  -.

Valkealassa  Toukok. 15. 1872                                   Rakas Veljeni!

-  -  -  Minä olen jo saanut perheeni tänne ja olemme onnelliset.  Asuntoni ja virkani on nyt, niin kuin olen toivonut, suuressa seurakunnassa Suomen vesien keskellä.  Akkunasta näkyy  järvi ympäröity ihanalla koivu- ja mäntymetsällä.  Toisesta akkunasta näkyy kirkko,  jossa nykyään käyn joka päivä opettamassa rippikoululapsia veisaamaan.  Lapsia on monia satoja.  Urkuja vaan kaipaan kirkossa,  mutta on niistäkin toivoa.  -  -  -

Kesäk. 24. 1872:

Täällä on rautatielle 17 virstan matka.  Hämeenlinnaan rautateitse 16 penikulmaa ja Viipuriin 11 penikulmaa.  -  -  -  Seurakuntalaiset täällä ovat nöyriä ja ystävällisiä, vaikka vähän tyhmiä;  kuitenkin on paljon viisaita kunnon miehiäkin.

13 Syysk. 1872

-  -  -  - Hyviä ystäviä olemme täällä saaneet, ja koko seurakunta näyttää minua rakastavan.  Talonpojat ovat yksinkertaisia ja Herrasväki enemmän Jumalantuntoisia kuin Turun puolessa  -  varsinkin Valkealan hovi on oikein hengellisyyden pesä.  Siellä me käymme usein.  Nuoren papin kanssa joka hiljattain tänne tuli olemme läheisessä kanssakäymisessä.

Valkealassa Toukok.  25 p. 1873.                            Kustaa  -  Rakas veljeni!

    Kirjeesi olen saanut huhtik. 19 p:nä.  Olet sen kirjoittanut 12 p:nä.  Siitä näkyy että vaikka asumme näin kaukana toisistamme ehtii kirje kuitenkin viikossa tänne.  (Hidastapa oli silloin)    Mainittu kirje,  niin kuin kaikki muutkin kirjeesi, oli sydämellisesti tervetullut.  Minä olen tallettanut kaikki kirjeet mitkä eläessäni olen saanut kultakin.  Joku viikko sitten erottelin kaikki, kutka ovat tulleet sinulta, kutka Juhalta ja kutka muilta.  Järjestin sinun kirjeesi niin kuin ne olivat tulleet (ajan mukaan)  ja luin ne kaikki järjestyksessänsä.  Siinä sainkin nähdä ja syvästi tuntea koko elämäni historian, siitä asti kun erosimme.  Siinä näin kaikki vanhempieni varoitukset.  Siinä vasta tulin oikein ajattelemaan ja tuntemaan sinunkin sydämellisen rakkautesi ja hyvää tarkoittavan sydämesi.  Täysinäiset arkit ovat täynnä sekä Vanhempieni että sinun neuvojasi ja varoituksiasi.  -  -  Sinun kirjeissäsi huomaan pääasiana olevan siveydellisen elämän ja Vanhempieni: iankaikkisen elämän.  -  -   Sinun kirjeitäsi on luvultansa jo kolme toistasataa.  Kiitos, kiitos rakas veljeni niistä kaikista!  Minä talletan elämäni Loppuun asti muistoksi, että minulla on ollut niin rakas veli!                                                             Rakkaudella Samuli

-       -  -  -

Tampere 17/12 1891                                         Rakas Nuura!

Jumalan rauha asukoon sinun ja perheesi kanssa!  Minulla on ollut aina tapana kirjoittaa niin kutsutta ”joulukirje” sille henkilölle, jota maailmassa olen hellimin rakstanut.  Nytkin on joulu tulossa.  Mutta rakas Jumalamme on nähnyt hyväksi kutsua hänet, toivon jälkeen, siihen maahan, jossa vanhurskaus asuu.

Rakas Kustaa  -  hän oli sukumme kunnia ja keskus.  Hänelle minäkin aina olen, paitsi muita, joulukirjeen joka vuosi kirjoittanut, josta sitten minun joulutervehdyksen ovat muillekin levinneet.  Niin nyt tuntuu minullekin oudolta, kun ei enää ole sitä keskupistettä.  Kenelle nyt kirjoitan?  Vanhan tavan mukaan kirjoitan (kuitenkin),  kirjoitan sinulle ja toivon sinulle ja perheellesi Iloista Joulua, vaikka tiedän ettei se teille iloista ole ainakaan tänä vuonna.  Jääkää Herran haltuun!  Hän suokoon teille hyvää joulua, rauhaa ja terveyttä.  Hellällä ystävyydellä.                  S. Hellman

Tampere Lokak. 8. P. 1891                               Rakas Nuura!

Kiitos viimeisitä!  Kotiin pääsimme onnellisesti.  Täällä elämme samaa hiljaista, onnellista elämää.  Täällä ei minulla kuitenkaan muuta ole kuin paljas haamu.  Siellä  -  Helkkilässä ja sen ympäristössä ovat aina ajatukseni ja niiden piiri ulottuu aina Rauman kaupunkiin, kirkkoon, haminaan ja – hautausmaalle.  Niin – hautausmaalle.  Siellä lepäävät yöt, päivät syvimmät tunteeni.  Siellä on tunteillani ja haaveiluillani oikea asuntonsa.  Siellä lepäävät hiljaisessa rauhassa rakkaimpani -.  Siellä on Isä, Äiti, Eeva ja  -  -  Kustaa.  Tunteitteni vallitessa tuntuu väliin siltä kuin tahtoisin rakentaa asuntoni sinne.  Ei mikään maailmassa minua nykyään viehätä:  elämäni ja rakkauteni keskus.  Sinun puolisosi,  lepää siellä puiston takan.  Hän odottaa uutta maata, jossa vanhurskaus asuu.  Hän etsi täällä elämän vanhurskautta.  Huomattuaan ettei täällä synnin maassa voi töillään vanhurskautta saavuttaa, odotti hän uskolla Jumalan lupauksiin uutta maata, jossa vanhurskaus asuu.  -  -  Jääkää Jumalan haltuun.  Teitä huolehtiva veli ja setä.      S- Hellman

Perniössä, torst. 15. P. lokak. –91

                                                                          Nuura Hellman

Tänään on kuukausi kulunut siitä päivästä; jolloin Kustaa veljeni henkäisi viimeisen henkäyksensä tässä murheen maassa.  Olen sittemmin niin monen monta kertaa aikonut sinulle jotain kirjoittaa.  Mutta mitä kirjoitan?  Sitä en ole ymmärtänyt, enkä nytkään ymmärrä.  Hannes (poikani) kirjoitti: Kustaa-sedän  kuolema on kuin unennäköä, en oikein tahdo sitä uskoa.”  Samoin se tuntuu minusta.  Mutta kun kuitenkin täytyy uskoa ja kun tuosta herään todellisuuteen, niin tuntuu niin kummalliselta  -  tuntuu kuin en minäkään enää eläisi.  Olen syntynyt Kulamaalla.  Siellä oli meitä 6 lasta isän ja äidin ympärillä.  Neljä läksi maille vieraille.  Kaksi jäi isän kotiin.  Sitten isä ja äiti ja heidän hoitajansa Eeva, kaksoiskumppalini, kuolivat.  Ne olivat kohtaloita kovia.  Silloin (sen jälkeen) tuli vanhin veljeni, Kustaa, minulle kuin isän sijaiseksi.  Hänelle kirjoittelin,  häneltä kysyin ja hän kirjoitti minulle ktitietoja elon kohtaloita,  kokemuksia elämästä.  Ja Kulamaa oli aina edelleen suvun keskuspaikka, syntyseutu, koti.  Sinne menin kuin kotiin.  Mutta nyt tuli sähkösanoma: ”Kustaa kuoli tänään kello 1. J.n.e.   -  -  - Mitä nyt siis kirjoitan?  Tahi kenelle kirjoitan?  -  -  -  Ainoa, minkä ymmärrän on: Ihmiselämä on lyhyt varjo, pian ohi menevä.  Kulamaalla ei ole enää yhtään isäni perheen jäsentä - -

Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme.  Hän on meidät luonut taivasta varten,  tulevaista elämää varten   -  -   Meidän ajatuksemme ei käsitä Isän salattuja teitä.  Tyytykäämme Hänen tahtoonsa, vaikka se useinkin kamalan katkeralta tuntuu.                 

Me emme saa Jumalan töitä luonnottomasti surra,  se on kielletty – paitsi se murhe, joka saattaa katumisen autuudeksi, se murhe muistakaamme.  Neuvon sinulle 2 virttä: ”Ah, sielun, anna vallit`Herran”, ja ”Iloitse sielun Herrassa”, ja koita näillä lohduttaa itseäsi.  Heitä koko suuri taakkasi Jumalalle: suru, ikävyys, lapset, toimeentulo, talosi ja koko maallinen ja hengellinen elämäsi, heitä kaikki Jumalalle – Hän ymmärtää yli kaiken sen kuin me rukoilemme, taikka ymmärrämme:  Jumalan rauha, joka kaiken ymmärryksen yli käy, varjelkoon, lohduttakoon, suojelkoon ja siunatkoon sinua ja sinun orvoiksi jääneitä lapsiasi Jeesuksessa Kristuksessa – näitä kaikkia sydämellisesti toivoo teitä muisteleva kaukainen 

                                                                          Veli Juho (Hellman)

Liisa-tädin kirjeestä Juho veljelleen Perniöön.

                                                                          (Äitini kirjoittama)

                                                        ”Vermuntila 14 p. maalisk.1888.

Rakas veljeni Juho!

Sain sinulta jouluksi kirjeen, josta olin suuresti iloin,  kuin sinä siinä ilmoitit, että sinä uskot yksinkertaisesti ja omista itsellesi Kristuksen yhteisen lunastuksen.  Se on minun oikein suloista kuulla.  Mutta minä pyydän sinua, rakas veljeni, vielä muistuttaa, ettäs opetuslasten tavoin rukoilisit Jeesukselta uskon lisäämistä.  Minä mielelläni puhuisin jotakin sinulle neuvoksi ja lohdutukseksi, mutta kun se on minulle kirjoituksen kautta mahdotoin, niin neuvon ainoastansa, ettäs ottaisit lainaksi, jollei sinulle itselläsi ole, Lutheruksen suuremman Epistolapostillan.  Siinä erittäin Uudenvuoden päivän saarnassa, on koko autuuden perustus niin selkiästi kirjoitettu ja myöskin neuvo kuinka meidän sitte tulee elää kuin me olemme uskoneet.  On siinä monta muutakin merkillistä saarnaa.  Jossas lukisit Rukoussunnuntainkin saarnan ja monta muuta, joita oppiisämme Lutherus on selittänyt!  Näin nyt vaan lapsellisesti kirjoitan sinulle.  Älä pahaksu minun yksinkertaisia neuvojani, vaan muista Jeesusta Kristusta, joka on kuolleista herätetty  -  -  ja veisaa kehoitukseksesi virsi 152 v.k.

-  -  -    Liisa.

Samalle veljelle oli isäni kirjoittanut toista vuotta myöhemmin eli 5.p. Helmik.1887, m.m  ”Poikani Onni pääsi kuin pääsikin kouluun, johon sinun puheesi täällä paljon vaikutti.  Laskin hänen kouluun sillä ehdolla, että hänestä tulisi pappi, mutta  -  saa nähdä, perästä kuullaan, jos sitte lukkarikin tulisi.”

Edellämainitussa, 14 p. maalisk. Päivätyssä, Liisa-tädin kirjeen lopussa Äitini kirjoittaa m.m.: ”Lapsistamme 3 vanhinta jo tekevät työtä” (Ne olivat: Vihtori, minä ja Elina)  ”5 käy koulua ja 2 nuorinta tallustelevat leikkien lattialla.    Onni käy nyt Raumalla alkeiskoulua ja on tähän asti hyvin edistynyt.  Hän on saanut parhaimmat todistukset tällä ajalla:  Samoin Suoma.  Hän käy kansakoulua Raumalla ja on hyvin edistynyt.  Kuolema täällä on pyörinyt joukossamme.  Meidänkin sukulaisistamme on jälkeen Eevan kuoleman jo mennyt Kollan Kuusiston emäntä ja Virkun Kustaan vaimo Liisa.  Tuttavista on mainittava Anttilan Käymärin ja Hattulan isännät ja Voiluodon Hakunin, Yrjän ja Mäkelän emännät.  Ei tiedä koska meidän vuoromme tulee -  -  -”                                         Nuura Hellman.

Rovasti Salomon Hirvinen, jolle isäni näyttää kirjoittaneen Onni-veljeni jatkuvasta koulutuksesta, kirjoittaa vastauskirjeessään 19 p. Heinäk.1898 m.m.

 ”Teillä on ollut 11 lasta ja elää 10, minulla on ollut 8 ja elää 7.  Meillä kummallakin on ainakin sitä rikkautta, jota lapsiksi kutsutaan.  -  Minä tiedän mitä lasten kouluutus maksaa.  -  - Poikaanne Onni Eliasta tulee teidän välttämättömästi eteenkin päin kouluuttaa, jos hänellä on lukuhalu ja hyvä oppi.  Ja jos niin teette, niin poikanne tulee olemaan iäti kiitollinen Teille siitä.  Lyseoon ehkä on parahin poikanne, joko Turun eli Porin:  Varoja kouluuttamiseen Jumala kyllä siunaa, sillä ne rahat eivät suinkaan ole turhaan pantu, joita lastenne kouluuttamiseen käytetään.  Sjöroosinkin pojasta on tullut mies, koska hän on Filosofian maisteri ja on kelvannut ylioppilaskunnan esimieheksi eli puheenjohtajaksi. Eipä tiedä mikä arvokas mies Teidänkin pojastanne vielä voi tulla, kun hän vaan ensin saa kylliksi koulua käydä - - - -”                               S.Hirvonen

Samuli-setä kirjoittaa:  ”Tampere 17 p.Joulukuuta 1834.                                            --- - -Tänä syksynä olen paljon – lähes kahden viikon ajan – ajatuksissani vieraillut Teillä, vanhassa ja Uudessa Helkkilässä.  Olen näet lukenut kaikki Kustaa-vainajan kirjeet minulle sekä omani hänelle (meiltä isän kuoleman jälkeen Sedälle palautetut.  Kuka taitaa kuvailla niitä tunteita, joita niitä lukiessani tunsin.  Oi sitä rakkautta, mikä niistä (kirjeistä) uhkuu.  Sellaista tässä synnin maailmassa mahtaa olla harvassa.

Niistä saa myös täydellisen historian koko suvun elämästä.  Jaa, jaa – niin se on.  Kuolema katkaisee kaikki rakkaimmatkin siteet.  Kaikki on katoavaista.  Onnelliset ne, jotka jo täällä elävät Kristuksen rakkaudessa.

Ne siteet eivät koskaan katkea  -  -  -  -.”

Setäni tässä ja jo varhemmin mainitsemia, isäni kirjoittamia, kirjeitä ei enää ole olemassa.  Kävin hänen tyttärensä, Arkkitehti Blomin rouvan luona Helsingissä tiedustelemassa, olisiko ehkä niitä vielä missään säilyissä.  Hän sanoi ettei hänellä ole ja arveli, että Mimmi-täti, joka eli leskenä 6 vuotta Samuli-setäni kuoleman jälkeen, on varmaankin ne hävittänyt.

Niissä hävisi varmaan suvun historia.  Mutta kaikki on Jumalan käsissä.  Hän ei häviä ja hänessä elävän suvun jäsenen historia on iankaikkinen, vaikka siitä häviäisivät kaikki muistot täältä maanpäältä.

                                     Setäni  -   isäni   veljet.

Kanttori Samuli Hellman.

Seuraamme nyt pikasilmäyksin aikoinaan Hellmanin vanhasta talosta maailmalle lähteneiden poikien elämänvaiheita.

Kuten jo mainitsin meni pojista keskimäinen, Samuli, jo nuorena Turun lukkarikouluun.  Toukokuun 30 p:nä 1859 kirjoitti Samuli sieltä sisarelleen Liisalle: ”Minun sisareni rakkahin!  En taida suloinen sisareni olla sinulle kirjoittamatta, sillä minä olen nyt oudossa kaupungissa, pois eroitettuna sukulaisistani ja ystävistäni.  Enkä taida olla sinulle onnea ja siunausta toivottamatta.  Sillä taida lapsuuden hauskat päivät muistuvat aina mieleeni, jolloin veljellisellä ja sisarellisella rakkaudella seisoimme kuin öljypuun vesat vanhempiemme pöydän ympärillä;  ja nyt olemme hajoitetut tämän eksyttävän maailman helmaan niin kuin lampaat susien keskelle.  Mutta rukoilkaamme yhdessä mielessä minun kanssani Herraa, laupeuden Isää,  että hän minunkin maailmasta eroittaisi  -  ei niin, että Hän minut ottaisi pois maailmasta, vaan että Hän minut pahasta varjelisi.”

Kodissa jo saatu Herran pelon henki huokuu nuoren miehen herttaisesta kirjeestä.  Sen Hengen hallituksen alaisen on turvallista uskaltautua eteenpäintämän maailman eksyttävässä korvessakin.

Päästyään koulusta tuli Samuli ensin opettajaksi kotikuntansa vasta perustettuun n.k. Nordmanin vähäinlastenkouluun, ollen sen ensimmäinen opettaja.  Koulu alotti toimintansa Unajassa,  siirtyi sitten Nihattulaan ja sen jälkeen Sorkan kylään.  Sorkassa ollessaan odotti Samuli pääsyä Loimaalle, jonne oli hakenut.  Kun opettajan vaalintulos viipyi kirjoitti setäni erääseen ”Sanomia Sorkasta” nimiseen käsinkirjoittamaansa veljesten väliseen  ”sanomalehteen”, 6/2 1862 m.m  ”Loimaalta ei ole vielä mitään kuulunut.  Näyttää juuri kuin Loimaan emäseurakunnan koulun johtokunta olisi nukkunut."  Mutta olipa se ajoissa sentään heränyt, koska oli valinnut Samuli-sedän sinne opettajaksi ja muutti hän sinne jo saman kuun lopulla.  Loimaalta muutti hän 1865 Turun lähelle Maarian seurakunnan kanttoriksi.  Missä Samuli-setä oli oppinut soittotaidon, on minulle tuntematonta.  Ei ainakaan Turun silloisessa lukkarikoulussa sitä lie opetettu hänelle, kosk’ ei muutamaa vuotta myöhemmin Juho-sedällekään.  Vain yksityisesti, jonkun urkurin oppilaanaoli siihen aikaan soittotaito hankittava.

Maariassa meni Samuli avioliittoon Kruunuvouti Rothmanin Mimmi-nimisen tyttären kanssa.  Vihittiin 22/6 1868.

Maarian paikka saattoi olla heikosti palkattu, koska setäni siellä yritti hoidella vuokraamaansa kruunun virkataloa, eikä sittenkään oikein oloihinsa tyytynyt.  Huhtikuussa 1870 hän kirjoittaa: ”Minä olen yksi nuriseva israeliitta, joka halajan niitä Gosenin lihavia laitumia, sillä sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan joka on rahan puute ja tyly kansa.  Sentähden aion hakea pois, kun vaan sopii.  Enköhän minä taida hyvillä lahjoillani parempaakin paikkaa etsiä niin kuin huonompilahjainsetkin.”  Vuotta myöhemmin,  4 p. huhtikuuta 1871: ”Viime lauantaina sain  Porvoon Tuomiokapitulista Fullmahdin joka määrää minut ”hyvän taitoni ja käytökseni, kuin myöskin seurakunnan anomuksen tähden Valkealan kanttoriksi.”   Toisen Pääsiäispäivän aamulla 1872:  ”Tänään aion Maarian kirkossa veisata viimeisen kerran.  Otan kirjani pois ja aion lähteä ensi tiistaina, eli huomenna (Valkealaan).  Monenlaisia tunteita liikkuu sydämessäni.  Seitsemän vuoden tapahtumista vuodatan sydämeni kiitoksella Jumalan edessä.  Sillä toivoni ovat toetutuneet, ja jos ei kaikki, niin kiitän siitäkin Jumalaa, että Hän on estänyt lihallisen tahtoni ja on kaikki säätänyt oman tahtonsa jälkeen.  Tunnen myös tulevaisuuden toiveita ja uskon, että nekin toteutuvat, kun vaan luotan nöyrästi Häneen,  jolla kaikki lahja ja täydellinen anto tulee.”

Kesäkuun 24 p:nä 1872:  ”Nyt on minulle parhaimmat päivät elämässäni.  -  -  Tässä seurakunnassa näytän minä vasta olevani siinä kutsumuksessa, johonka minä olen aiottu vahvan ääneni suhteen, sillä kirkko on suuri, mutta seurakunta vielä suurempi.  Juhannuspäivänä oli suuri kirkko niin täynnä kuin suinkin                    seisomaan mahtui.  Rukouspäivänä oli rippiväkeä 1.500 henkeä.  Herran Ehtoollisen aikana veisattiin 18 virttä.  Siinä kysyttiin kestikö Samulin ääni.  Kirkossa ei ole urkuja, vaikka niistä monet puhuvat, mutta tulleeko (sitte) koskaan?”

18/9-72.  ”Olemme täällä saaneet hyviä ystäviä.  Seurakuntalaiset näyttävät minua rakastavan.  Talonpojat ovat yksinkertaisia ja herrasväki enemmän Jumalan tuntoista kuin Turun puolessa.  Valkealan Hovi on oikein hengellisyyden pesä.  Siellä me käymmekin usein.  Nuoren papin kanssa, joka hiljattain tuli tänne, olemme läheisessä kanssakäymisissä.”                                                 

Mutta Samulin mieli teki ettenpäin.  Hän halusi kaupunkiin.  Kun Tampereen Vanhan kirkon kanttori-urkurin virka oli avoinna haki hän sinne ja sai paikan.  Sinne hän muutti 1/5 1875.  Ja kun uusi Aleksanderin kirkko rakennettiin (noin 1881?) tuli hän Aleksanderin kirkon kanttori-urkuriksi, jossa sitten toimi kuolemaansa asti.  Kuitenkin sai hän soittaja-virasta vapauden joitakin vuosia ennen kuolemaansa,  seurakunta kun perusti erilliset kanttori- ja urkuri-virat.  Setä vain sittemmin veisasi ja Krohn soitti, mutta sai edelleen saman palkan kuin ennenkin.  Hän pääsi suurien urkujen hoitamisesta ja soittamisesta, joka jo vapisevakätiselle vanhukselle alkoi käydä väliin hermostuttavaksi.  Setäni työskenteli Tampereella  m.m. vuonna 1883 perustetun Tampereen Raittiusseuran jäsenenä sen asiamiehenä  - ehdottoman raittiuden hyväksi, (Mainittu myöskin Viljo Hytösen kirjoittamassa ”Suomen Raittiuliikkeen historiassa.” Siv.164)  Samoin osallistui hän kaupungin hengelliseen elämään, missä sitä kirkollisissa piireissä esiintyi.  Sedällä oli myös piano- ja harmooni-liike Hallituskatu 23:ssa, jossa hän asui vuosikausia

Tampereella hän myöskin julkaisi eräitä pienempiä sävelmiä ja laulukirjoja sanoineen: m.m. ”Hengellisiä Maininkeja” -nimisen laulukirjan.

Sedän luonne oli harvinaisen tunteellinen ja vaihteleva.  Hän saattoi olla erinomaisen loistavalla tuulella,  olla iloinen sydämellinen.  Mutta hän saattoi myös olla sangen kärsimätön, pikaistunut ja jyrkkäsanainen.  Herännäismielisenä hän esim. pelkäsi evankelista uskonkäsitystä ja sanoi minullekin kerran jyrkästi: ”Älä vaan rupee Hedbergiläiseksi!”  Tämä sedän jyrkkäsanaisuus saattoi siihen tottumatonta vaivata.  Muistan kun hän poikana ollessani, käydessäni Huittisten kansaopistoa, menin pääsiäisloman ajaksi setäni luo Tampereelle.  Siellä jonkusen päivän ollessani tulin melkein huonovointiseksi sedän tuskailemisten terävien sanojen johdosta.  Ei hän minua ahdistellut, päinvastoin.   Kysyikin kerran: Olenko minä huonovoinen, kun en ole iloinen.  Mimmi-tädille, omalle vaimolleen, hän vaan väliin lausui sanoja äänensävyllä, joka ahdisti sydäntäni.  Kotonani, Helkkilässä, en ollut sellaiseen tottunut.  Sedän sisarenpojan Isak Tiirikan, emäntä Amalia Tiirikka oli myös kerran Tampereella sedän luona ollessaan, joutunut niin ahtaalle, että oli mennyt ulos itkemään.  Siellä tapasi hänet palvelijatar, joka tunsi isäntänsä ja vieraan itkun syyn, ja sanoi: ”Ei emäntä huoli sellaisesta itkeä – meillä on väliin sellaista.  ”Mistä tuo johtui, en osaa sanoa – eikä sen kertominen ole rakentavaa.  Mutta totuuden tähden olen tämän maininnut, varsinkin kun tämän, sittenkin rakkaan ja omaisiaan sydämellisesti rakastavan, setäni kirjeistä olen vihkoseeni ottanut paljon aineksia.  Uskon että setä heikkouksistaan itsekin sai kärsiä ja tunsi tarvitsevansa armoa ja anteeksiantamuksta Jumalalta,  jonka tykönä on paljon anteeksiantamusta.  Mutta olipa hänellä yleensä enemmän valoisia aikoja.  Kun näki tuon kookkaan ja komean miehen säveliä hyräillen kävelevän luonnon helmassa tai virittelevän ja laittelevan monia soittokoneitansa iloisena ja hyvätuulisena, ei voinut muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa miestä.  Hän oli myös pidetty ja rakastettu perheensä isä, lapsirakas ja kaikista huolehtiva.  Kiitollisuudella ja kaipauksella häntä omaisensa muistelevat.

Tampereella setäni suoritti päivätyönsä suurimman osan, ja siellä hän nukkui kuolemaan 28 p. Tammikuuta 1914.  Sinne on hänen maallinen majansa myös kätkettynä Tampereen uudelle hautausmaalle.  Samoin hänen vaimonsa,  Mimmi-tädin, joka kuoli kuusi vuotta myöhemmin.  Heidän hautapatsaassaan ovat sanat:

                                         Director Cantus Samuel Hellman

                                             s. 5/5 1838    k. 28/1 1914

                                                        ja vaimonsa

                                                    Mimmi Hellman

                                             s. 25/3 1839     k. 8/8 1920

                                               ”Herra tuntee omansa”

Samuli ja Mimmi Hellmanin lapset:

1.  Tytär    Aina Maria  (Blom)  s. 18/3 1869.  Naimisissa arkkitehti Berndt Blomin

                  kanssa  s. 15/3 1868,  kuolleet: edellinen 15/1 1932, jälkimmäinen 10/6

1. Heidän lapsensa:

Ilma (Blom) Orkamo, hallintosihteeri  s. 22/12 1892.

Lauri Blom,  s. 24/1 1895,  k. 21/7 1920.

Kerttu (Blom)  Marjomaa,   s. 4/3 1896.

Eino Blom.  S. 20/1 1899.             

Matti Blom,  s. 13/8 1901

2. Tytär     Suoma Elina                                    Avioliitossa ensin pastori Aali

                  Riihimäen kanssa.  Heidän lapsensa edell.avioliitosta:

                  Antti  Riihimäki, kone-insinööri Helsingissä,

                  Hanna (    ”      )  Alikoski,  kirkkoherran Alikosken rouva Siilinjärvellä.

3. Poika     Toivo Immanuel  (Hellman)  Helo  s. 14/9 1880,  k. 1/6 1916  Filos.

                  Filos.maisteri, opettaja ja Kotimaalehden toimitussihteeri ja toimittaja.

                  Avioliitossa turkulaisen Eva Kestilän kanssa s. 19.5.1880.  Heidän

                  lapsensa;

                  Kaarina  Helo  s. 11/11 1901

                  Annele Helo  s. 28/4 1912

                  Eivi Helo

Opettaja Juho Hellman-Helomaa.

Juho-setäni oli nuorin Hellmanin pojista ja meni, työskenneltyään lapsuutensa ja

nuoruutensa päivät kotitalossa, noin 20 vuotiaana Turun lukkari kouluun, kuten Samuli-veljensä varhemmin.  Hänestä mainitsen tässä vaan lyhyesti,  koska tiedän että hänen poikansa Hannes Helomaa,  Suomi-yhtiön Porin konttorin hoitaja,  on kirjoitellut muistelmia isästään.

Juho-setä meni lukkarikoulusta päästyään ensin opettajaksi Taivassaloon,  (1862) ja sieltä Loimaalle ja sieltä Perniöön.  Hän oli suorittanut opintoja myös soitannossa ja hoiteli väliaikaisena joskus urkurivirkaakin, esim. Perniössä, mutta opettajatoimi oli hänen varsinainen virkansa.  Perniöstä kirjoittaa Juho-setä, täyttäessään 30/12 1892, 50 vuotta, m.m. näin:

”Tämä vuosi on minulle harvinaisen huomattava:  Olen nyt elänyt 50 vuotta, ollut opettajana 30 vuotta, avioliitossa 20 vuotta, ehdottomasti raitis ja oman kodin omistaja 10 vuotta.  Olen näet syntynyt 7 p. syyskuuta 1842, kymmenen vuoden vanhana (1852) luin kaiken aapisen, katekismuksen ja Svebeliuksen ulkoa ja elin kaksoissisareni Eevan kanssa onnellista lapsenelämää.  Kahdenkymmenen vanhana (1862) menin Turun Lukkarinkouluun ja tulin samana vuonna, syyskuussa opettajaksi Taivassaloon.  Kolmenkymmenen vanhana (1872) vihittiin minä teidän (Helkkilän) salissa avioliittoon (Asikkalasta kotoisin olevan neiti Natila Sundbergin kanssa).  Neljänkymmenen vanhana (1882) tulin ehdottomasti raittiiksi ja perustin puolen vuotta myöhemmin Perniössä raittiusseuran, jonka jäsen olen siitä asti tarkalleen ollut.  Samana vuonna rakensin perheelleni oman kodin, jossa nyt olen asunut kymmenen vuotta.”

 Tervehtien kaikkia omaisia, setä jatkaa

 ”Älköön maallinen työ estäkö meitä toisiamme tervehtimästä, sillä ei työ tehden lopu, eikä maailma silleen valmiiksi tule.   Ja kun yhteen tulette (omaiset syntymäseudulla) niin muistakaa, että ”Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä autuaiksi ja että he totuuden tuntoon tulisivat.”  Rukoilkaa Jumalaa!  Rukoilkaa ja kiittäkää Häntä minunkin puolestani – Häntä, joka on antanut minunkin syntisen tähän asti elää, nämä kaikki nähdä, kokea ja kärsiä ja nyt nuorimpana veljenä,  50:nen vanhana näitä teille kirjoittaa.  Jumala on hyvä ja Hänen laupeutensa pysyy iankaikkisesti.”

Naineena miehenä oli Juho-setä hakenut ja päässyt Jyväskylän kansakouluopettajaseminaariin.  Siitä hän kirjoittaa Jyväskylästä 3/9 1874:  ”Rakas Kustaa!  Kirjoitan sinulle nyt ensi kerran täältä ja ilmoitan, että olen nyt suorittanut vaikean sisäänpääsy tutkinnon.  -  -  63:sta hakijasta hyväksyttiin 36, joista minä olin yksi.  Monen, jotka olivat tulleet aina 50 penikulman päästä täytyi itkusilmissä mennä pois.”  En tunne miks’ ei Setäni Jyväskylässä, jatkanut lukujaan, vaan palasi takasin entiseen kouluttajatehtäväänsä kiertokoulunopettajana.  Perniössä Juho-setä sitte suoritti päivätyönsä ja muutti sieltä täysinpalvelleena syntymäseudulleen, Raumalle.  Nimensä Hellman oli hän muuttanut Helomaaksi ja tunnettiin sitten hyvin vanhana Helomaa-setänä Raumalla.  Hän julkaisi, paitsi joukkoa raittiusrunojaan,  myös kirjasen nimeltä: ”Muistelmia Rauman kaupungin muinoisista ja nykyisistä oloista.”  Se myytiin muutamassa vuodessa loppuun ja toimittivat hänen perillisensä hänen kuolemansa jälkeen siitä toisen painoksen.  Tähän uuteen painokseen on yliopettaja Jalmari Valpio kirjoittanut lyhyen liitteen Rauman tapahtumista ensipainoksen jälkeiseltä ajalta.                                                                                                               

             Juho Helomaa kuoli Raumalla 25 p. helmikuuta 1917.

             Natalia Helomaa kuoli Raumalla 2 p. joulukuuta 1925.                                    

Heidän lapsensa:

1. Vieno Johannes Helomaa,  s. 29/9 1874.  Ollut liikealalla, nyt Suomi-yhtiön Porin

konttorin hoitajana.  Naimisissa opett. Bertha Kosken s. Turussa 1/12 1875.

Lapset:

Ilmari Helomaa,  s. 27.4.1904

Kyllikki (Helomaa)  (Hellevaaran kanssa kihloissa)   s. 14.8.1905

1. Armas Väinö Helomaa, s. 29/6 1876,  k. 10/4 1934, Kuopiossa.  Metsätyönjohtaja

eri liikkeissä, vuodesta 1901 Kuopion maas. papist. virkataloissa. Naimissa Tilda

Lapset:

Suoma           (Helomaa)   Manninen

Naema                  ”

Paavo                    "

Veikko Onni         ”

Onni                      ”

1. Hellä Helma Helomaa, s. 2/10 1879. k.3/2 1914,Eurassa.  Kansakouluopett. Euran

Maarian koulussa.

                                     Tätini   =  Isäni sisaret

Liisa-täti (talon emäntä Liisa Tiirikka)

Isovanhempieni lapsista on Elisabet eli Liisa vanhin.  Hän syntyi Kulamaalla,  Hellmanin torpassa, 7.p.kesäkuuta 1830, k. 19/2 1898.  Oli palveluksessa Raumalla Pastori Carl Hacklinilla, tuli naimisiin talollisen pojan Isak Perolan kanssa, s. 9/2 1820, k. 26/4 1902.  Vihitty avioliittoon 20/7 1851, asui miehensä kanssa Perolasta saatua Koiviston torppaa Voiluodolla ja muutti sitten loppuiäkseen Vermuntilaan, josta ostivat ensin Alatiirikan, sitten Pihalan ja myöhemmin vielä Ylitiirikan talot.

Hän oli uskonrohkea nainen kuten äitinsäkin ja toimitti lapsilleen ei vain hengellisiä, vaan ajallisiakin tavaroita.  Talotkin ostettiin Liisa-emännän toimesta ja arkaluontoinen epäilevä miehensä seurasi surren perästä.  Taisi joskus oikein itkeäkin: millä ne velat maksetaan?  Mutta oli aina perästäpäin hyvillään emännän  yritteliäisyydestä, kun näki niissä ilmaisen Jumalan siunauksen.  Toimeliaan Liisa-tädin kävi vanhuudessa siten, että mursi kaatuessaan lonkkaluunsa ja sai siitäpitäen kulkea kahden kainalosauvan nojassa.’

Hengellisistä asioista hän puhui mielellään ja milt’ei joka tilassa.  Hengellisiä kirjoja Tiirikalla luettiin ja virsiä veisattiin.  Rukouksia, toisinaan polviasennossa, myös pidettiin.  Liisa-täti tuli kosketuksiin myös evankelisen liikkeen kanssa, ensinjo pastori Hacklinin kodissa ja myöhemmin Vermuntilassa lastenopettajan toimineen neiti Manda Sjöbergin kautta.  Tämä kun ei pitänyt polvirukouksia eikä muitakaan ihmistöitä autuuteen tarpeellisina saattoi törmätä yhteen Liisan käsitysten kanssa.  Vielä läheisempään kosketuksiin uskovien kanssa joutui Tiirikan Liisa-täti, kun hänen vanhin poikansa, Isak Tiirikka toi taloon miniäksi hiljaisluontoisen, uskovan talon tyttären Amalia Mattilan, joka oli saanut pysyviä vaikutuksia äsken mainitun opettajattaren puheista ja opetuksista.  -  hän kun oli pitänyt kouluakin juuri Mattilan talossa.  Varmasti tämä kaikki koitui, niin oudolta kuin lie aluksi tuntunutkin, Liisa-emännälle hengellisen elämän johtamiseksi yhä suurempaan evankeliumin kirkkauteen.  Liisa-täti kuoli Vermuntilassa v. 1898 noin 68 vuoden ikäisenä ja hänen miehensä kuoli myöskin Vermuntilassa.

                             Heidän lapsensa

Tiirikka.

1. Isak Tiirikka, s. 2/8 1852,  k. 15/12 1932.  Avioliitossa Amalia Maria Mattilan

      kanssa, s. 24/9 1853, k. 21/2 1915.   Vihitty av.liitt. 3/8-79.  Näiden lapset ja lasten lapset:

               1.   Aina Maria, s.3/11 1881, elää naimattomana

                   2.   Isak Hjalmar, s. 10/11 1883,  k. 21/5 1884

                   3.   Olga Amalia,  s.2/6 1885,  elää naimattomana.

                   4.   Alma Johanna, s. 31/5 1887

                   5.   Johan Isak,  s. 12/6 1889,  k. 19/4 1890

                   6.   Hilda Elina,  s. 13/12 1891,  vih.aviol. 6/8 1911 Verner Heinosen

                          kanssa, s. 16/11 1888

              Lapset:   Arno Verner, s. 10/2 1913

                    Hilda Sylvia, s. 14/1 1916

                   Aarne Erkki,  s. 7/9 1917

                    Marja Tuulikki,   s. 24/3 1922

                  7. Toivo Johannes, s. 27/9 1893.  Vih.aviol. 9/7 1921 Tyyne Maria

                          Ylilaurilan kanssa.  Omistavat nykyään Tiirikan talon.

                                Lapset:  Lassi Antero,  s. 26/8 1924

                                             Tyyni Tellervo,  s, 2/10 1926

                                             Aulis Johannes, s. 29/7 1931

2.   Kustaa Saarinen,  s, 4/3 1854,  k. 31/7 1927,  Avioliitossa Lovisa Jokelan kanssa,                                 

     s. 14/11 1868.  Niiden lapset ja lasten lapset:

       1.  Kustaa Viktor, s. 1900, k.1901

                  2.  Kustaa Eemil, s. 1/3 1897.  Vaimo Taimi Virkku,  s.13/5 1904

                        Lapsia:  Kirsti Salome,  s.25/ 1923

                                 Raili Kyllikki,  s. 13/4 1927

                  3.  Taimi Maria,  s. 16/3 1902,  elää naimattomana

                  4.  Saima Lovisa,  s. 27/1 1908

                  5.  Hilja Lovisa,  s. 3/3 1910,  kihloissa

3.   Maria,  s. 15/8 1856,  k. 10/1 1932.   Vih.aviol. 7/7 1888 Kaarle Kustaa Heinosen

            Kanssa (Eurajoelta), s. 1/3 1856,  k. 1/12 1916.  Ainoa Lapsi  Kustaa Jalmar,

            s. 1889,  k. 16/6 1890

1. Eva Elisabet,  s. 13/12 1858,  k. 21/4 1899.  Vihitty aviol. 1898 Aug. Viktor  

          Virtasen kanssa, s. 16/2 1872  Uudellakirkolla ja elää.  Ainoa Lapsi:  Eeva

           Elina,  s.21/4 1899,  k. 1/9 1899

1. Kristian  s. 13/11 1860,  k. 5/8 1862

6.  Vilhelmiina  (Roos),  2. 27/3 1863,  k. 14/11 1831.  Vih.aviol. 13/8 1891

       Johan Isak Roosin kanssa Vermuntilasta,  s. 24/12 1865  ja elää.  Heidän

       lapsensa ja lastenlapset:

             1.  Elina Vilhelmiina,   s. 10/8 1896.  Vih.avioliittoon Jalmari Manderoosin

                kanssa.  Heillä tytär Saimi Elina, nyk.  10 ikävuodellaan.

             2.   Toivo Johannes, s. 14/8 1901,  vihitty aviol. Helmi Elina Laurikkalan

                kanssa, s. 5/5 1901.  Heillä poika Heikki Olavi,  s. 10/6 1934.

7.  Johanna  (Suominen),  s. 25/5 1865 (elää) oli avioliit. Samuel Suomisen kanssa

      Unajasta, synt. 1/10 1868,  k. 13/3 1923.  Vihityt 7/7 1888.  Heidän lapsensa

      ja  last.lapset :

        1.  Hilda Johanna,   s. 14/2 1890, mies Kustaa Aarnio,  s. 18/6 1885

                   Lapsia:   Lahja Johanna,  s. 24/6 1913

                                 Armas Jalmari,  s. 25/5 1916

                                 Laina Kyllikki,  s. 15/4 1921

                                 Eero Ilmari,       s. 19/12 1923

                                 Sirkka Liisa       s. 30/5 1926

       2.  Johan Samuel,  s. 26/2 1892,  k.10/4 1892

       3.  Jalmar Samuel, s. 8/8 1893,  k. 21/10 1894

       4.  Elsa Elina,  s. 4/2 1896,  k. 10/12 1896

       5.  Toivo Johannes,  s. 15/9 1897,  k. 25/2 1899

            6.  Onni Eljas,  s. 6/4 1900,  vaimo Maria Rantanen.

                        Lapsia:  Kaija Marjatta,  s. 1/9 1920

                                     Saara Regina,  s. 2/1 1922

                                     Jarmo  Elias,  s. 23/1 1925

                                     Ilmo Elias,  s. 30/3 1927

                                     Jorma Elias  s.  19/5 1931

           7. Hulda Emilia,  s. 19/5 1902,  mies Altti Kustaa Urponen, s. 28/3 1895

                      Lapsia:   Jorma Kalervo,  s. 5/ 1926

                                    Eeva-Maija,  s. 23/8 1933

          8.  Helmi Emilia,  s. 19/5 1902,  mies Niilo Henrik Urponen,  s. 2/12 1903

          9.  Hilma Johanna,  s. 1/6 1905,  mies Viljam Kauppi,  s. 3/3 1903.

                     Lapsia:  Markku Viljam,  s. 28/3 1930

                                  Ilmo Viljam,  s. 6/5 1934

8.   Josefiina,  s. 7/10 1867,  k. 29/11 1869

9.   Johan Samuel Elonen,  s. ½ 1871,  avioliitossa v:sta 1895 Anna Maria Engrénin

        kanssa,  s. 25/12 1873.        Näiden lapset ja lastenlapset:

       1.   Aina Maria,  s. 3/9 1896,  mies Arttur Paavola,  s. 30/11 1893. 

                    Lapsia:   Anna Marjatta,  s.       1927

                              Salme Maritta,   s. 27/8 1929

                              Heikki Arttur     s. 5/11 1931

             2.   Tyyne Maria:  s. 30/5 1898,  k. 6/12 1934

                  3.  Toivo Johannes,  s. 23/3 1900,  vaimo Impi Kauppi  s. 20/1 1902

                         Lapsia:  Eila Maritta,  s. 20/8 1927

                                      Antti Johani,  ½ 1930

                                      Jaakko Juhani,  12/4 1933

                 4.  Fanni Maria,  s. 13/2 1902,  mies Nestor Virtanen  s. 6/5 1905

                  Lapsia:  Pentti Nestor,  s. 20/6 1929

                 5.  Anni Maria,  s. 17/12 1904,  mies Arvo Nylund,  s. 23/3 1910

                  Lapsi: Veikko Arvo Johani, s. 23/2 1935

                 6.  Kustaa Johannes,  s. 6/4 1907,  vo Martta Maria Kauppi,  s. 2/8 1911

                 7.  Hilma Maria,  s. 8/8 1909,  mies Esko Yrjänen,  s. 18/9 1909

                        Lapsi:  Eeva Maija,  s. ¼ 1934

                8.  Saimi Maria,  s. 10/7 1914,  naimaton

1. Elina,  s. 1/10 1874,  k. 11/12 1902,  vih.aviol. 8/3 1900  iktor Erland Salmen

            (Kuusiston) kanssa.  Heidän lapset ja lastenlapset:

             1.   Toivo,  s. 1900   kuoli pienenä

             2.   Saimi Elina,  s. 5/10 1901,  vihitty aviol. 2/8 1927  Erkki Einar Lehtosen    

                   kanssa,  Unajasta,  s. 21/5 1899.  Lapsia:

Amalia – täti (talon emäntä Amalia Ylitalo,  Pyhärannan Kaunissaaressa.)

Amalia-tädistä ja hänen lapsistaan en ole ottanut selvää  -  hän kun asui vähän etäänpänä.  Herännäisuskovainen ihminen oli hänkin ja mieleltään yksinkertainen ja lapsellisen nöyrä.  Hän oli naimisissa Pyhärannan Saaren Ylitalossa, talollisen Daniel Ylitalon kanssa.  Avioliitossaan oli hänellä paljon kärsimistä ja koko tädin ulkomuotokin sen osoitti.  Niin oli kärsiväinen ja murheellisen näköinen.  Kuitenkin saattoi hän iloitakin,  kun puhuttiin autuuden asioista.  Muistan kerrankin tädin silmien loistaneen ilosta,  kun puhuin hänen kanssaan Raumalla, Tekkalan salissa,  mainituista asioista.  Oikein hän sitte ilonilme kasvoilla sanoi:  ”Oi voi kuinka Jumala sen on sinulle niin kirkastanut”, ja kiitteli Jumalaa kaikesta armost.

Vaimoni kertoi äsken, mitenkä Amalia-täti silloin kun asuimme Raumalla tuli meille yöksi, kun oli menomatkalla Samuli-veljensä luo Tampereelle.  Sinä iltana kun täti oli meillä, oli Rauman rukoushuoneessa puhumassa nuori saarnaaja Frans Lehto – nykyään Turussa kirjakauppiaana.  Me olimme menneet Amalia-tädin kanssa myös rukoushuoneelle kuulemaan Jumalan sanaa.   Täti oli tullut kuulemastaan niin iloiseksi, ettei tietänyt miten olla.  Kun sitten tilaisuus oli loppunut ja yleisö teki lähtöä, sanoi täti: ”Oi voi, oli se nyt ihmeellistä.  Eikös sitä saarnaajaa nyt pitäisi kiittämäänkin mennä?”  Olimme eteisessä tädin tätä puhuessa.  – ”Mennään vaan” olin minä sanonut (itse en ollenkaan muista silloista tapahtumaa)  ja niin me sitten kolmisin Amalia-täti, vaimoni ja minä menimme siitä eteisestä rukoushuoneen kamariin tai sakastiin, johon saarnaaja Lehto jo oli siirtynyt.

”Tämä vanha täti haluaisi tulla puhujaa kiittämään saarnasta”, olin minä esitellyt Lehdolle.  Siinä sitten kätellessään ja kiitellessään saamastaan lohdutuksesta Lehto oli sanonut: ”niin – kun olette autuas”.  Täti tuli huomattavasti hämilleen ja soperteli: ”Niin.”  ”Kun Jumala teki teidät autuaaksi”, lisäsi Lehto.  Täti soperteli: ”Niin, en minä sitä vastaan tahdo sanoa, kun hän laupeutensa kautta minut autuaaksi teki uudestisyntymisen pesossa”.  Nöyrämielisenä ja sanaan uskovana ei täti yleensä koskaan väitellyt vastaan, vaikka esim. vapaa autuuden tunnustus hänelle, kuten yleensä sen ajan herännäisuskovaisille, olikin ehkä hieman kuin liika rohkeata.

Amalia-täti, joka oli syntynyt 26/12 1832, kuoli Saaren Ylitalossa v. 1915 ja hänen miehensä Daniel Ylitalo v.

Heidän lapsensa:                             Amalia

                                                        Eeva

                                                        Juha

                                                        Daniel

Eeva-täti (Torpan emäntä Eeva Kestilä)

Isän ”jämtipiika” ja Juho-sedän kaksoiskumppani työskenteli lapsuusaikansa syntymäkodissaan,  sekä torpan, että talonpidon aikana ja jäikin siihen koko elinajakseen.

Hän näet meni avioliittoon Anttilasta kotoisin olevan torpanpojan Isak Kestilän kanssa,  vaikka isä-ukko – sanoisinko suuruushaaveissaan-  ei ensin aikonut siihen suostua.

Yhdessä siinä sitte hoitelivat Eevan kotitorppaa ja samalla jo vanhaksi käyvää isää.  Isak oli ahkera, hiljainen työteliäs kodinihminen, joka raivasi vuosien mittaan mitä kivikkoisimpia mäkiä pelloksi, mutta saattoi välillä vikkelästi ”huushollata” ja hoidella eläimiä y.m.s. toimitella.

Eeva-täti eli onnellisena avioliitossaan ja pääsi verrattain nuorena vielä suurempaan onneen.  Hön kuolil 45 v. Ikäisenä syntymäkodissaa 16/6 1887, ja oli ainoa Hellmanin lapsista, joka syntymäkodissaan sai elää ja kuolla.  Isak Kestilä synt. 3/9 1852,  Vihitt. Aviol keväällä 1872 ja kuoli Kestilässä  10.1.1920.

Heidän lapsistansa elää nykyään 4, sittenkun ensimmäinen, Eeva nimeltään, oli kuollut ja parin päivän vanhana.

1.  Aina Maria  Valtanen-Saari,  s.26/8 1874.  Oli avioliitossa Viktor Valtasen kanssa,                      

              s. 20/11 1870,  k. 18/7 1928.  Vihitty 24/7 1901.  Ostivat maa-alueen Laitilan

              Katinhännän kylä Ettalasta ja nimittivät sen Saareksi ja rakensivat siihen       

              Saaren talon, jonne muuttivat 1903.

              Lapsia:

1. Salli Maria,  s. 27/4 1902
2. Aina Varma, s. 11/2 1904
3. Juho Lauri, s. 23/7 1911
4. Viljo Vihtori,  s. 2/9 1912
5. Hilma Elisabet,  s. 12/1 1917
6. Maunu Martti Ilmari,  s. 11/8 1918

2.   Elsa Elina  Valtanen,  s. 5/9 1877.  Naimisissa edellisen veljen Vilho Valtasen

              kanssa,  s. 1/6 1866.  Pitivät torppaa Kulamaalla, aivan entisen Hellmanin

              naapurissa.

              Lapsia:

              1.  Viljo Johannes, s. 10/7 1897,  vo Helli Roslöf

              2.   Elsa Maria,  s. 13/9 1899,  k. 3/1 1932

              3.   Onni Johannes,  s. 25/9 1906,  vaimo Fanni Mattila.

              4.   Eino Arttur,  s. 2710 1909,  k. 27/9 1927

3.   Onni Isak Kestila,  s. 21/3 1880, vo Hilda lyydia Rintanen, Pyhärannan Reilasta,

              syntynyt 3/9 1883.  Omistava ja hoitelevat Koskelan palstatilaa Helkkilän ja

              Vermuntilan maiden rajalla.  Tila sisältää osia Yli- ja Ala-Tiirikan niityistä     

              Ja entisen Hellmanin torpan maat ja Kestilän siihen ostamat lisämaat ja

              sät.   Lapsia:

              1.  Hilja Lyydia, s.14/6 1908, mies: Yrjö Aleksi Yli-Laurila Lahdenvainiosta

1. 17/7 1905

                   Lapsi: Ritva Lyydia, s. 2/9 1934.Laitilan Vekkaalla, jossa nykyään asuvat

             2.   Lyyli Maria,  s. 11/8 1910

             3.   Lauri Isak, s. 1/7 1912

             4.   Laina Johanna,  s. 20/7 1915

             5.   Johannes Alarik,  s. 24/5 1917,  k. 3/8 1913

             6.   Aino Alina,  s. 23/4 1919

             7.   Ester   }

             8.   Eedit   }       kaksoiset   13.5. 1921

             9.   Elli Eeva,   s. 19/2 1923

1. Saara Alise,  s. 15/2 1925

4.   Alma Alina Kestilä,  s. 22/12 1885.  Elää naimattomana Onni-veljensä talossa

       toisinaan Aina-sisarensa luon Saaressa.

                                     -   -   -   -

                                     Vaimoni sukua.

                                     Lundgrénit.

Vaimoni isä

Vilhelm Lundgrén, 14/3 1842 karjalassa T.l.  Ollut maakauppiaana Karjalan Karppisten kylässä,  jossa hänellä oli oma kauppatalo:  ”Lundgrénin kauppa”.  Kun paikkakunnalle perustettiin postitoimisto sijoitettiin se Lundgrénille, ollen Lundgrén postitoimiston hoitajan ja postinkuljettajana kuolemaansa asti,  joka tapahtui juuri sellaisella postimatkalla Mynämäeltä kotiinpäin tullessansa 26 p. huhtikuuta 1902.  Lundgrén kuoli rattailleen noin 4 klm ennen kotiinpääsyään, ja sai siirtyä taivaalliseen kotiinsa,  60 vuoden käisenä.

               Tämä vaimoni isän isä oli Lukkari Johan Lundgrén Karjalasta.

               Isän äiti oli Anna Sorri Mynämäeltä.

Vaimoni äiti

Helena Lundgrén,  s. 5/5 1841  Karjalan Laajoen kylässä,  Ali-Rekolan talossa.  Kuoli kotonaan kauppias Lundgrénilla 9/7 1916.  Hänen vanhempansa olivat Ali-Rekolan silloiset haltija.  Ne kuolivat jo varhain Helena-tyttären ollessa vasta noin 5 vuoden ikäinen.

Vilhelm ja Helena Lundgrénin  lapset:

1. Tytär Fiina Lundgrén, s. 5/9 1868.  Hoitanut kotitaloutta ja vanhempia heidän

Sairautensa aikana. Toiminut Karjalan T.l  postinhoitajana vuosikausia ja toimii siinä edelleenkin.

    2.   Tytär Olga (Lundgrén) Helkiö, s. 13/6 1872,  k. 7/5 1937.  Vuodesta 1895     

          avioliitossa kanssani. Käynyt kansakoulun Mynämäellä ja sittemmin A.Björkin

          Alakouluseminaarin Paimiossa, v. 1888-1889. Toiminut opettajana ensin

          Karjalassa, sitten Rauman maaseurakunnassa Kulamaan ja Vermuntilan

          Kyläkouluissa viisi lukukautta,  vuoden 1890 syksystä, vuoden 1892 Jouluun.

          Muutti opettajaksi Ypäjälle vuoden 1893 alusta ja toimi siellä, niinikään viisi

          Lukukautta, vuoden 1895 kevätlukukauden loppuun asti.  Elokuun 23.

          p. samana vuonna menimme naimisiin.

   3.    Tytär  Alma (Lundgrén) Nivari,  s. 11/11 1875.  Vuodesta                avioliitossa

          maanviljelijä Aleks Nivarin kanssa Karjalan Kelisissä.  Heidän lapsensa:

                                                        Laina  Nivari

                                                       Katri

                                                       Lea

                                                       Toivo

                                                       Teuvo

4.     Tytär Hilma Lundgrén,  s. 5/2 1878,  k. 16/4 1900.  Toimi alak.opettajana m.m.

Rauman maaseurakunnassa.

1.    Poika Oskari (Lundgrén) Paatero, s. 12/4 1880.  Käytyään kansakoulun                               Mynämäellä      ja    sittemmin Kansakouluopettajaseminaarin Raumalla, on hän siitä  asti, vuodesta 1903 yhtäjaksoisesti toiminut opettajan Kontiolahden pitäjän         Paiholan kansakoulussa, Pielisjoen varrella.  Vuodesta 19  4/2 05  avioliitossa    Kontiolahdelta olevan kutomakoulunopettajan Aina Partasen kanssa.  Ainoa lapsi:

                            Katri.  Nykyään naimisissa yhteiskoulun rehtori Aatu Kokkosen

                            kanssa Joensuussa.

6.    Tytär Selma Lundgrén Aaltonen,  s. 24/10 1882.  Kävi kansakoulun Mynämäellä

       ja Lundfeldtin käsityökoulun Tampereella.  Oli käsitöiden opettajan  

       kansakoulussa,  kunnes meni avioliittoon kansakouluopettaja Johannes Aaltosen

       kanssa,   s.          Toimivat vuodesta              ,  Lavian kirkonkylän kansakoulussa,  

       ollen miehensä siellä sanotun koulun johtajaopettajan ja Selma käsitöiden

       opettaja ja perheen emäntänä.

                                Lapsia:

                      Anja (Aaltonen) Pekkala s,   Toimii alakoulunopettajana samassa

                           Kirkonkylän koulussa.  On avioliitossa vuodesta             kauppias

                           Pekkalan kanssa.

                     Into Aaltonen,  s.     On kansakoulunopettajana

                     Anto Aaltonen,  s.

                     Aimo Aaltonen, s.

                     Kaino Aaltonen,  s.

                                     Helkkilän lapset

Vihtori ja minä.

Kustaa ja Nuura Hellmanilla oli kuten sukuluettelosta,  sivulta 3,  näemme,  11 lasta.  Muistan ne kaikki ja kertoelen vähän niistäkin.

I. Ensimmäinen oli:  Kustaa Viktor, joka syntyi Helkkilässä 14  p.maaliskuuta1869. Hän oli vilkas ja iloinen poika, puhelias ja miellyttävä.  Me kaksi kodin vanhinta lasta olimme aina yksissä,  vaikka luonteiltamme erilaiset.  Yhdessä leikimme, yhdessä söimme, yhdessä nukuimme samalla yövuoteella, yhdessä kävimme kiertokoulua, yhdessä teimme kirkkomatkoja, ensin vanhempiemme kanssa, sittemmin montakertaa jalkapatikassa.  Yhdessä myös aloimme käydä elämän- ja työkoulua, Sitä kesti noin kahteenkymmeneen ikävuoteemme asti.  Vihtori oli minua vain puolitoistavuotta vanhempi, mutta ehti eräissä suhteissa minua edelle.  Maailma veti vilkasta, eloisaa nuorukaista väkevästi puoleensa.  Hän meni kylille joskus iltamyöhäisinä ja viipyi.  Minä en voinut mennä.  Mutta sitten Herra etsi Vihtoria erikoisella tavalla, valmistaakseen hänet poislähtöön.

Hän tunsi ensin kummallista väsymystä.  Muistan kun olimme kylvettyjen ruispeltojen pyörtänöitä ja ojia puhdistamassa lapioinemme, Vihtori istui tuontuostakin ja valitteli kovaa väsymystä.  Kipeä ei sanonut olevansa.  Mutta pian alkoi kipu ja sangen tuskallinen.  Hän sai jalkaansa n.k. kuolion, kuolemanvihat.  Peukalovarvasta alkoi ankarasti polttaa.  Poltto yleni ja laajeni.  Kaikki varpaa mustuivat, lopulta koko jalkapöytä.  Vietiin Raumalle leikkausta varten, mutta samana yönä sai halvauksen.  Ei voitu enää leikata.  Kuukauden päivät vielä – ja nuori 21 vuotias nuorukainen muutti pois kovista kärsimyksistä Jumalan luo.  Kaiho ja rakkaus valtaa mielen tätä rakasta Vihtori-veljeä muistellessani.

II.  Johan Eemil.  Se olen minä.  Olen monta kertaa ajatellut, että jos kirjoittaisin joskus elämäkertani, niin sen nimeksi sopisi ”Nolla” tai ”ei mitään”.

Olen pitkin  ikääni  milloin hämärämmin, milloin selvemmin tuntenut, etten minä mitään ole.  Mutta jos jotakin olen, sen olen toisen kautta:  se olen Jumalan armosta.

Olen syntynyt Helkkilässä ”1 p:nä Lokakuuta 1870 klo 4½ ehtoopuolella”, kuten isäni on muistiinmerkinnyt, ja jatkaa: ”Kummeina kasteeseen saattoivat hänet seuraavana päivänä (Ei vielä vuorokaudenkaan vanhana 11½ kilometrin matkalle!) J.S. Lindroos Raumalta ja voimonsa Johanna Gabrielintytär (äitini isän sisar) Trenki Emanuel Emanuelinpoika ja piika Kristiina Kallentytär”.

Näin tulin varhain kasteen armosta osalliseksi,  synnyin uudesti veden ja Hengen kautta ja nyt Jumalan lapseksi.  Jumala, Jeesuksessa sovitettu Isäni on minua mitättömintä sitten lapsenansa hoidellut mitä suurimmalla Isän rakkaudella ja sydämensä uskollisuudella.  Miten Hän maallisen elämäni johdattanut, siitä seuraavat ulkonaiset piirteet:

Vuodesta 1870 elin, kasvoin ja työskentelin kodissani Helkkilässä vuoteen 1897 kuten lapset ja nuoret maalaiskodeissa tavallisesti.  Jumala armossaan varjeli, etten eksynyt perin syvälle tämän maailman menoon.  Arka omatuntoni tuomitsi sen.  Sensijaan luin ja kirjoittelin ja soitin töitteni lomassa ahkerasti – usein yömyöhäiseen luin tai kirjoitin.  Tällä välillä v.v. 1894-1895 kävin Huittisten Kansanopiston ja suoritin sotapalvelukseni Uudenkaupungin reservikasarmissa vv. 1893-1894 ja 1895.

Elokuun 23 p. 1895 menin avioliittoon Karjalasta T.l. kotoisin olevan opettajattaren Olga Lundgrénin kanssa.  (s. 13 p. Kesäk. 1872.) nimemme Hellman muutimme  1896 nykyiseen Helkiö- nimeen.

Huhtik. 14 p. 1897 menimme Rauman Kunnalliskodin hoitajiksi.  Sieltä Männistöön, jonka rakennuttaja ja isännöitsijäkin tavallaan olin v. 1900.  V.1901 ostimme kanssaperillisiltämme Helkkilän.  Siinä oltiin v.v. 1901-1909.  Suomen eduskunnan jäsenenä olin v.v. 1907-1908.   V. 1901 taas Helkkilään.  Talven 1910 Helsingin pitäjässä.  V.v. 1910-1915 Espoossa, Pitäjämäellä.  Toukokuussa 1915 sieltä Tyrväälle.  Siellä Kulmalan huvilassa 2 vuotta.  Toukokuussa 1017 muutimme Lempäälään Hulauden Heikkilään.   Kun punakapinariehussa punaset polttivat Heikkilän talon 12/4 1918, muutimme heinäkuussa Piikkiöön.  Sisareni mies Teht. Oskari Niemi, joka oli ostanut meille Heikkilän, osti näet Piikkiöstä meille nyt Viukkalan Reskan talon. Hinta 125.000:- irtaimistoineen.  Siellä päästiin taas alkuun.  Asuimme siellä 5 vuotta,  Sen myytyämme ja velkamme O. Niemelle maksettuamme ja perin pienen koron, vain 4 % - me sitten lokakuussa 1923 muutimme Huittisten pitäjän Lauttakylään Luth. Evank. Yhdist. Rukoushuoneelle.  Tässä olemme nyt tätä kirjoittaessani – 22 p. Maalisk. 1935 – eläneet Jumalan armosta rauhassa jo kohta 12 vuotta.

Rakas Olga-vaimoni on tässä vahtimestarina ja minä, joka jo yli 20 vuotta olen ollut Suomen Luth. Evank. Yhdistyksen matkasaarnaajana, olen nämä kuluneet vuodet ollut miltei aina matkoilla eripuolilla armasta maatamme, varsinkin maan etelä- ja länsiosissa. – Vaihteleva on ollut tiemme.  Monesti on muutetu.

Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia, vaan etsimme tulevaa.  Mutta on onnellista tietää että Jumala, joka sallii kutsua itseään meidän Jumalaksemme, on valmistanut meille kaupungin, jolla on perustukset ja jonka rakentaja luoja Hän on;  ja että Hän poikansa veren kautta on tehnyt meidät otollisiksi autuuteen.  Onhan meillä rakkaat, veljet, vapaus käydä pyhään Jeesuksen veren kautta. Ja sitten on pysyvä koti ja siellä suuri rauha iankaikkisesti.

                           Välilause lapsistamme.

Mainitsen nyt tässä kohdassa lapsemme, aivan kuin välilauseessa ja jatkan sitte veljistäni ja siskoistani.

Meidän lapsemme:

1.  Tyyni Lemmikki. Synt.  Helkkilässä 18 p. 1896.  Kasteen toimitti past. Kaarle Helenius.  Kävi Unajan kansakoulun.  Kävi alakouluseminaarin Helsingissä v. 1912-13.  Ollut opettajana Ypäjällä v. 1913-21  Maarian Hirvensalossa v. 1921-30 ja Huittisten  Lauttakylässä, vuodesta 1930-.  Oli aikoinaan liikeapulaisen Raumalla.  Suorittanut erinäisiä kursseja opettaja-aikanaan.  Toimii edelleen Lauttakylässä.

2. Eino Eemeli.  Synt. Raumalla, Kunnalliskodissa, 16 p. heinäkuuta 1898. Kasteen toimitti khr. Vilho Kaitila.  Kävi Unajan kansakoulun. Luki 5 luokkaa Helsingin normaalilyseossa ja 3 luokkaa Tyrvään yhteiskoulussa.  Tuli ylioppilaaksi kapinakeväänä 1918.  Meni eräiden muiden Tyrvään yht.koul. yläluokan poikien kanssa Valkoisten riveihin Kankaanpäähän.  Otti osaa vapaussotaan sen päättymiseen asti.  Jäi sittemmin armeijan palvelukseen.  Kävi sotakorkeakoulun.  Ylein majuriksi.  Palveli viimeksi rannikkotykistörykmentti III esikunnassa Sortavalassa.  Sairastui. Sai eron armeijasta ja eläkkeen keväällä 1932.  Kuoli heinäk. 27 p. 1932.  Haudattiin Huittisten hautausmaahan 3 p. elok.1932.  Oli naimisissa Margit Kullbergin  kanssa ja heillä on 2 lasta: Anja ja Elma.

3. Arvo Ilmari. Synt. Raumalla, Männistössä, 5 p. heinäk. 1900. Sai pyhän kasteen, jonka toimitti past. Kaarle Helenius.  Kävi 1 vuoden kansakoulua Unajassa, loput Espoossa, Albergan kansakoulussa.  Työskenteli maanviljelys- ja nahkateollisuusalalla. Kävi v. 1925-1927 Evon metsäkoulun. Sieltä päästyään toiminut Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen palveluksessa ja toimii siellä edelleen.  Suoritti sotapalveluksensa Raskas tykistörykmentissä Viipurissa, v. 1920-21.  Muutti Lapinjärven koealueen isännäksi 1/5 1936, mukanaan juuri vihitty vaimonsa v. Maija Salminen

4.  Eero Juhani.  Synt. Helkkilässä 10 p. heinäk. 1902.  Sai pyhän kasteen, jonka           toimitti past. K.Helenius.  Kävi kansakoulun Espoossa, Albergassa.  Työskenteli maanviljelysalalla.  Suoritti sotapalveluksensa Viipurissa Raskas tykistörykmentissä.  Oli karkun Evank. Kansanopistossa v:na 1923-1924.  Kesällä 1924 saarnamatkoilla.  Kävi Jyväskylän kansakouluopettajaseminaarin 1925-1930. Tuli opettajaksi Tyrvään Sammaljoen kansakouluun lukuvuoden alusta 1930, ja vuodesta 1933 Punkalaitumen Länsipään kouluun ja toimii siinä edelleen.  On naimisissa opettajatar Tuovi Metsäkylän kanssa ja on heillä 3 lasta: Liina ja Veli Juhani sekä Jouko.

5.  Yrjö Antero.  Synt. Helkkilässä 17 p. elok. 1904.  Sai pyhän kasteen, jonka toimitti past. J.A. Peltonen.  Kävi kansakoulun Tyrväällä. Työskenteli maanviljelysalalla, sittemmin liikealalla, kauppa-apulaisena Kyrössä.  Suoritti asevelvollisuutensa Porin rykmentissä Turussa.  Suoritti Turun Kirkkomusiikkikoulun kurssin v. 1926-1929.  Ollut v.t. kanttori-urkurina Teiskossa, Ikaalisisssa ja Pieksämäellä.  Vakinaisena kanttori-urkurina Heinolan maaseurakunnassa 1 päivästä syysk. 1931.  Muutti sieltä Myllykosken tehtaan uuden kirkon urkuriksi.  Puoliso v. 1938 Taimi.

6.  Laina Ilona s. helkkilässä 27 p. huhtik. 1906.  Sai pyhän kasteen, jonka toimitti past. J.A Peltonen. Kävi kansakoulun, aluksi Tyrväällä, lopun Piikkiössä. Sairastui jo koulunkäyntinsä loppuviikkoina. (vastaportinkramppi).  Syksyllä Tri Kalima Turusssa suoritti leikkauksen.  Se onnistui.  Mutta sen, tahi jonkun muun taudin (kurkkumätä?) sortamana kuoli hän Piikkiössä, junassa, matkalla Turkuun lääkärin luo, 10 p. marraskuuta 1919, muuttaen taivaalliseen kotiin, Rakkaan Jeesuksensa luokse.  Hän oli Herran oma.  Oli vain kuin ”lainana” meillä ja hetkisen ilona.

7.  Liisi Annikki.   Synt. Helkkilässä 17 p. syysk. 1908.  Sai pyhän kasteen, jonka toimitti Y.A Vuorinen, pastori.  Kävi kansakoulun Piikkiössä.  Toimi liikeapulaisena  Lauttakylässä Virtasen kangaskaupassa useita vuosia.  Kävi sillä ajalla myös Karkun Evank. Kansapiston kesäkurssin v.    Vihittiin Huittisten kirkossa 12 p. kesäkuuta 1932.  Muutti sen jälkeen Tarvasjoelle, jossa hänen miehellään on kanttori-urkurin ja kunnan kirjurin virka ja elävät ja toimivat siellä edelleen.  Heillä on 2 lasta:  Touko ja Kaija.

8. Lahja Siviä.  Synt. Espoossa  2 p. toukok. 1911.  Sai pyhän kasteen, jonka toimitti  past. Uuno Nordström. Kävi 3 luokkaa kansakoulua Piikkiössä ja 4:nen luokan Huittisten Kuninkaisten koulussa.  Toiminut liikeapulaisena kauppias E. Särmän kemikaliokaupassa Lauttakylässä keväästä 1930 alkaen ja toimii siellä edelleen.  Toiminut pyhäkoulun opettajana Lauttakylässä.

9. Elmi Olga.  Synt. Espoossa 8 p. heinäk. 1914.  Sai pyhän kasteen, jonka toimitti Rovasti W.Fontell. Kävi yhden vuoden kansakoulua Piikkiössä ja toisen vuoden Huittisten kuninkaisten koulussa ja siirtyi sitten oppilaaksi Lauttakylän Yhteiskouluun v. 1924.  Saatuaan sieltä päästötodistuksen keväällä 1929 meni hän Turun Suomalaiseen Yhteiskouluun samana syksynä ja suoritti ylioppilastutkinnon keväällä 1932.  Syksyllä samana vuonna 1932, meni hän kotiopettajaksi  uudellemaalle, Artjärven pappilaan ja oli siellä kevääseen asti. - Meni syksyllä 1933 jatkamaan lukujaan Helsingin yliopistossa, suoritti n.k preliminääri-tutkinnon Helmik. Alussa 1935

                                                        _   _   _   _   _

                           Helkkilän lapset,  jatkoa.

                           Toiset veljeni ja siskoni

Mainittuani näin oamt lapsemme siirryn taas veljiini ja sisariini.

III.   Elina Eleonara Tuomola.  Synt. 5/8 1872.  Käytyään jonkun verran kiertokoulua. Hän  sitten toimi äidin apulaisena kaikenlaisissa taloustehtävissä, kunnes v.1905 meni avioliittoon Taneli Tuomolan kanssa.  Asuivat Eurajoen Lapijoen kansakoulussa, jossa miehellään oli opettajatoimi ja on vielä nytkin.  Sairastui syöpätautiin ja kuoli 23 p. helmik. 1929.  Haudattiin Rauman hautausmaahan.

Lapsia:

Irja Inkeri Eleonora,                        s. 22/1 1907

Helvi Hellin Hermine,                    s. 27/4 1909

Aarno Uljas Artturi,                        s. 22/5 1911

Voitto Veli Volmari,                      s. 19/12 1912

Uuno Unto Uolevi,                         s. 5/12 1914

Eero Into Ensio,                              s. 16/11 1916

IV.  Onni Elias Helkiö,  syntynyt Helkkilässä 20 p. helmikuuta 1874.  Käytyään                  kolme lukukautta  kiertokoulua, pantiin hän syksyllä 1886 tyttökouluun (!) ja vuosiksi 1887-1889 alkeiskouluun Raumalle.  Sen suoritettuaan siirtyi hän syksyllä 1889 Turun suomalaiseen lyseoon, ja suoritti ylioppilastutkinnon keväällä 31 p. Toukokuuta 1895, ja filosofian kand. tutkinnon 20 p. huhtikuuta 1901.  Toimittuaan m.m. Uusimaa-lehden       toimituksessa ja sittemmin Kuopion, Kokkolan ja Terijoen yhteiskoulujen opettajana ja sen välillä ja jälkeen useat vuodet liikealalla Salossa ja Helsingissä hän sitte syksyllä tuli Jyväskylään uusmuotoisen yhteiskoulun suomenkielen lehtoriksi, jossa toimessa on edelleenkin.

Ollut vuodesta 1912 (18/8) avioliitossa ylioppilas ja opettajatar Hilja Amanda Hätisen kanssa, syntynyt Kuopiossa 23 p. Lokakuuta 1885.  Heidän ainoa lapsensa:  Vilja Solina  s. 28/4 1918.

V. Suoma Sofia Lindberg, s. 6 p. Kesäk. 1876.  Käynyt kansakoulun Raumalla ja Kauppakoulun Tampereella.  Toiminut m.m. Alfr. Kordelinin ja Ivan Sofronoffin liikkeissä Raumalla.  Mennyt avioliittoon telegrafisti ja asemapäällikkö Viktor Lidbergin kanssa, syntynyt Raumalla v. 6/10 1874, vihitty 3/12 1899.  Asunut miehensä kanssa ensin Raumalla sitten Panelian asemalla, pitänyt sen jälkeen Kärkelän kartanoa Kiikalassa ja muuttanut sittemmin Saloon ja sieltä Helsinkiin, jossa miehensä kanssa harjoitti välitysliikettä.  Viktor Lindberg kuli matkalla ollessaan Tampereella 10 p. syyskuuta 1926 verenpaineeseen.  Suoma elää leskenä Helsingissä.

Lapsia:

Voitto Aarre Vihtori,                      s.  8/4 1903

Reino Oiva Ilmari,                          s.  12/11 1904

Viljo Väinö Pellervo,                     s.  20/8 1906

Soma Terttu Sallima,  (Hallakorpi)   s. 14/11 1909

Suoma Maire Unelma                    s. 19/1 1918

VI.  Anna Maria Niemi.  Syntynyt 1 p. huhtik. 1878.  Toimittuaan nuoruutensa  alkuvuodet kodissaan hän sitte meni Paimion Emäntäkouluun ja piti sittemmin ruokalaa Salon kauppalassa.  Vuonna 1909 30/5 meni hän avioliittoon tehtailija Oskari Niemen kanssa Salossa, jossa Niemellä oli hienonahkatehdas.  Sen myytyään ovat asuneet omistamassaan Rauhalan huvilassa Lukkarinmäellä Salossa lähellä Uskelan kirkkoa.  Vuokrattuaan n.k. Murron nahkatehtaan Niemi nykyään harjoittaa siinä liikettä toverinsa kanssa Salon Nahkatehdas O.Y. nimellä.

Lapsia:

Jorma Juhani,               s. 6/10 1913

Marja Sinikka,             s. 11/8 1921

VII. Alma Johanna Helkiö, s. 5/11 1879,  Suoritti kansakoulukurssin vasta aikuisena.  Kävi Tampereella n.k. Lindfeldtin Käsityökurssin.  Toimi käsitöiden opett. Eri kouluissa.  Asunut sitten äitivanhuksen kanssa ja hänen hoitajanaan Helkkilän ”muorinpuolella” äidin kuolemaan asti vuoteen 1931.  Osti asuntotontin Unajan Takalan maasta ja rakennutti siihen itselleen pienen, sievän asunnon, jossa nyt elelee ja hankkii toimeentulonsa ompelutyöllä.  On naimaton ja heikkokuuloinen.

VIII. Helma Kustaava Piha,  s. 30/10 1881. Kävi kansakoulun Unajassa ja sittemmin Lindfeldtin käsityökurssin Tampereella.  Toiminut käsitöiden opettajana eri kansakouluissa.  Meni  v.1905 avioliittoon kansakoulunopettaja Valdemar Pihan kanssa, syntynyt Vermuntilassa asuen sitten ensinnä Alastaron Hennijoen koululla, sitte Punkalaitumen Kanteenmaan ja senjälkeen Kivisenojan kouluilla.  Sieltä siirtyivät Tyrväälle Tyrväänkylän kouluun, jossa edelleenkin toimivat.

                                     Lapsia:

                                     Aalto Tapio,                 s.   6/4   1906

                                     Onni Antero,                s. 1/11   1907

                                     Tuure Helmeri,             s. 17/6   1909

                                     Sointu Rafael,              s. 13/8   1910

                                     Martti Valdemar,          s. 21/10  1916

                                     Runo Sakari,                s.  8/12   1919

                                     Kallis Kalevi,               s.  8/12   1919

                                     Kustaa Päiviö,              s. 23/1    1924

                                     Helma Anneli,              s. 23/10  1926

                                     Anja Siviä                    s.  7/5    1930

IX. Väinö Samuel Helkiö,  s. 26/11 1884.  Kävi kansakoulun Unajassa ja myöhemmin Kansakouluopettaja seminaarin Raumalla.  Toiminut opettajana Virroilla, Eurajoella ja sittemmin monet vuodet Kuusankoskella.  Heikkenevän terveytensä (aleneva kuulokyky ja selkäydinvika) pakoitti hänet v. 1920 hakemaan virkaeroa ja eläkettä.  On sittemmin toiminut liikekonttoreissa, ensin Helsingissä ja sen jälkeen viipurilaisen T:mi J. Hallenbergin konttorissa Tammisuolla, jossa on edelleenkin.  On avioliitossa kaupaneuvos J. Hallenbergin tyttären, leskirouva Tuulikki Schöringin kanssa, synt. 21. Jouluk. 1903.  Vihityt 29/5 1929.

Lapsia:  (edell. aviol.)

Johani   (Schöring),    s. 22/8 1925

X.  Saima Aleksandra,  s. 3/11 1886.  Kävi kansakoulun.  Kuoli keuhkotautiin tasan 14 vuotiaana  3/11 1900.

XI. Paavo Aleksander,  s. 4/8 1888,  k.  16/3 1889

Näistä yhdestätoista on tähän mennessä kutsuttu pois tästä elämästä neljä ja jäljellä on meitä seitsemän – ja kohta ikäihmisiä kaikki.   Jeesus turvamme!

                                     Etäisempiä sukulaisia

1. Johanna-täti 

=  Tekkalan täti = talonomistaja leski Johanna Lindroos,  Raumalla. Edellä siv. 6 olevassa sukuluettelossa sanotaan tädistä:  palveli kaupungissa pitkät ajat, sen jälkeen jäljet häviävät.”  Tämä sanonta on johtunut epätarkkuudesta.

Tämä äitini täti , Nihattulan Sunilan Johanna, palveli kaupungissa m.m. Pruustinnana Amnellilla, joka oli kirkkoherra Levanin sisar.  Meni sitten avioliittoon merimies J. S. Lindroosin kanssa ostivat Tekkalan talon Raumalla (vai olikohan se tädillä jo ennen naimisiin menoa?) ja asuivat siinä vuosikymmeniä.  Lindroos sentään kuoli verrattain varhain mutta Johanna-täti eleli leskenä talossaan pitkät ajat.  Hän oli äitini kummi.  Hän oli myös miehineen minun kummini (kts siv. 93) ja hän oli vielä poikani Eino Eemelin kummina, siis  kolmessa polvessa.

Johanna-täti oli perin yksinkertainen, vaatimaton ja tavattoman hyväntahtoinen ihminen.  Me Helkkilän perheväki kävimme Tekkalassa ”kortteeria” kaupungissa käydessämme.  Tekkalaan meni kuin toiseen kotiinsa.  Siellä asuin myös rippikouluaikani ja nautin tädin vieraanvaraisuutta.  Hitettuna vielä muistan erään tädin sanontatavoista.  Vaikk’ei hän vielä ollut mitään asiasta sanonut, hän kuitenkin alkoi usein sanoilla: ”Niinko sanoinki, syä ny vaa! Kyll’ stää o viel tuol konttorissaki”. Esim. viiliä.

Tädin jalat olivat hieman vialliset varpaista ja siitä johtui että hän käveli tassuttaen.  Mutta joka pyhä kävi kirkossa ja iltapäivisin luki Jumalan sanaa..

Hän kuoli lapsettomana 19/7 1909,  84 v. 3 kk 26 p. iässä.-  Ja kun hänellä ei ollut rintaperillistä, perivät hänen veljiensä ja sisariensa lapset hänet, veljet ja sisaretkin olivat jo kaikki kuolleet.  Minun äitini, Joel-veljen tytär, sai osansa.  Siunattu ja rakas on Johanna-tädin muisto.

2. Soukaisten Sunell’it.

Edellisen veli Johan Sunell  Nihattulan Sunilasta, oli merikapteeni.  Mentyään naimisiin maanviljelijä Johan Lundellin (omisti Äyhön rustilan Uotilassa) tyttären Johanna Justiina Lundellin kanssa  v.       Jätti hän meren kyntämisen, osti Soukaisten Isontalon rustitilan ja asettui sinne asumaan.  Tämä Soukaisten Sunell (Isotalo) oli meille tuttu sukulaistalo.  Siellä usein kävimme vierastelemassa, minäkin ensikerran jo aivan pienenä poikana.  Tätä äitini setää en kyllä itse tullut tuntemaan  -  hän oli kuollut jo siksi varhain v.        -  mutta rouva Sunellin ja hänen lapsensa tunsin hyvin.

Johan ja Johanna Sunellin lapsist (katso sivu 6) elää vielä Naema ja Eelin  - edellinen Soukaisten Isontalon lähellä omistamassaan huvilatalossaan, ja jälkimmäinen Rauman kaupungissa, asuen siellä vuokralla.   Naema on erittäin tunnettu taloudellisten toimien ja yhteisten pyrintöjen ihmisenä.  Molemmat sangen ystävällisiä ja rakastettavia sukulaisia.

Heidän äitinsä isä Johan Lundell kuoli 18 p. syyskuuta 1889 ja tämän puoliso   Johanna Charlotta Lundell v.  

              Heillä oli lapsia:

             Knut Ferdinand Lundell,  Tehtailija Naantalissa

             August Lundell,  Maanvilj,  Viinikkalan omist. Kiukaisissa

             Johanna Justiina Sunell, edellämainitun Soukaisten rouva

             Edla Amanda Malin,  naimisissa toht. Ander Malinin kanssa Turun Kaupungissa

             Johannes Lundell.

Näistä viimemainituista en ole tuntenut muita kuin Viinikkalan, Lundellin ja Johanna Sunellin.

             Mainitsen tässä yhteydessä vielä Johannes Lundellin lapset:

                                Eemil Lundell  läänin kanslisti

                                Aina (Lundell) Eklund, naimisissa merikapt. Herman

                                                   Eklundin kanssa

3. Lapin pitäjässä: Pietilät:

        Nihattulan Sunilan Albertina-niminen tytär, josta sukuluettelossa sanotaan: ”Muutti Kiukaisiin 28/10 1844, naimattomana”, meni sittemiin naimisiin Rauman maaseurakunnasta Tarvelan Yrjälän pojan kanssa.  He ostivat talon Lapin pitäjän Kaukolan kylästä.  Talon nimi oli Pietilä.

                                Heillä lapsia:

                                Johanna       Marja

4. Uudenkaupungin Lehtoset ja Hellstenit.

Sukuluettelossa mainittu Sunilan tytär Liisa Gabrielintytär, meni naimisiin 24/6  1842, talollisen Johan Tuomaanpoika Lotilan kanssa Pyhämaan Ihodeen.  Hän meni leskelle ja oli miehellä jo edellisestä avioliitosta 5 lasta. Toisesta avioliitosta Liisa Sunilan kanssa oli niinikään 5 lasta, joista muut ehkä  kuolivat varhemmin, mutta Johanna ja Emanuel elivät myöhemmin, niin että minäkin muistan molemmat.

Johanna s. 15/3 1843, k. 1894, tuli naimisiin Hellsten-nimisen miehen kanssa ja omistivat kai talon Uudessa kaupungissa, vai asuivatko vuokralla, en ole varma, vaikka siellä nuorena poikana kävin useatkin kerrat.  Heillä lapsia:

                                     John

                                     Helga

                                     Väinö

Emanuel Lehtonen, s. 1/7 1846, k. 27/3 1899.  Vaimonsa Fransiska Sofia Lehtonen, s. 12/11 1855, k. 28/11 1898

Tämä Lehtonen, edellisen, Hanna Hellstenin veli, oli kuten sisarensakin syntynyt Pyhämaan (Pyhärannan) Ihodessa, jossa vanhempansa niihin aikoihin pitivät Lotilan taloa.  Mutta kun Ihoden kylä ja Lotilan talokin paloivat perinpohjin 1850, muuttivat Lotilan pari 11/11 1850 Uudellekirkolle, josta ostivat Kodjalan Lallan talon.

Muistan äitini usein puhuneen Kodjalan Lallasta, siellä kun oli hänen tätinsä emäntänä.  Kävimme Lallassa joskus vieraisilla – minäkin jo pikku poikana vanhempieni keralla.  Muistan että sanotussa kylässä oli paljon tuulimyllyjä.

En tunne, milloin äitini täti Liisa Lalla siellä kuoli, enkä sitä, milloin heidän lapsensa Hanna ja Manu menivät Uuteenkaupunkiin.  Mutta sittemmin muistan vanhempieni puhuneen Uudenkaupungin Lehtosesta, joka oli Manun sukunimi, ja Hellstenistä, joka oli Hannan miehen sukuknimi.

Lehtosella kävin monta kertaa suorittaessani v.v. 1893, 1894 ja 1895 sotapalvelustani Uudenkaupungin reservikasarmissa.  Sunnuntaisin oli niin hauskaa mennä Uudenkaupungin kirkkoon.  Se oli rauhan paikka kasarmielämän hälinään verraten.  Muistan vielä silloisen papin saarnavirren V.K. 282: 9-12

                                     ”O Herra kuinka sulle Kaikk’ armos maksanen

                                     Suo Henges voima mulle   Ett’ oikein elän”

Kirkosta päästyä poikkesin tavallisesti kirkkokahville kaupunginpalvelija Lehtoselle.  Siellä oli siihen aikaan lapset vähäisiä, nuorin talutettava ja sylissä kannettava.  Tämä nuorin on nykyään Tampereen hiippakunnan piispana vuodesta 1934 lähtien.

           Lehtosen lapset:         Aina,  Anna, Aleksi

5.  Reilan Äijälät, Pyhärannassa

Maanviljelijä Aleksanteri Äijälä, Pyhärannan Reilan kylästä, oli nainut  Lahdenvainion Laurilan tyttären, isämme serkun Amalia Laurilan, ja olivat niin sukua.

                                     Lapsia heillä:

I.  Juho Aleksanteri (Äijälä) Jalava, s. 28/4 1873,  k. 20/2 1918. Yliopp. kev. 1893, lääketieteen kand. 1901, lääket.lis. 1905. Useita ulkomaisia opintomatkoja. V.t. kunnanläkärinä Merikarvialla ja  Siikaisissa.  Uudenkaupunginkaupunginlääkärinä v.v. 1905-1918.  Hoiti oman virkansa ohella Uudenk. Kunnallissairaalan lääk.virkaa, oli useat kerrat  v.t. piirilääkärinä y.m. Oli useissa luottamustoimissa. Punaset murhasivat hänet noin 10 km:n päässä U:kaupungista.  Puoliso Augusta Rehnfors.

II.  Taneli (Äijälä) Jalava,  s. 29/9 1874.  Elää vielä.  Oli naimisissa opettajatar  xx kanssa.  Pitää Äijälän tilaa, kotitaloaan Reilassa.

III. Ilmari (Äijälä) Pihlaja Jalava, s.

6.  Lahdenvainion Laurilat, Vermuntilan Eerolat, Kodisjoen Antolat, Karjalan T.l.  Antolat (Kanttori-urkuri)

7.  Kollan Kuusistot*

Kulamaan Gustafssonit (Joelin-Liisa)

Kulamaan Mannelssonit (Anttilan Imbergiltä)

Johanssonit    (iso-Kustaa)

Isak Virsen Nelson Amerika

Kulamaan virsénit

_________________

* Kollan Kuusistosta mainitsen, että hän oli Kulamaan Virkun poikana syntynyt v. 1800 ja ottanut nimekseen Virsén.  Oli isoäitini veli. Rauman hautausmaalla on hänen hautakivessään ”Tässä lepää rusthollari Kustaa Virsén Kollan Kuusistosta, s. 18  17/7  00.  K. 18  20/4  84.  Ja hänen vaimonsa Amalia Virsén o.s. Canth,  s. 18  13/6 06.    K. 18  19/4 84.”

Kaikissa edellä mainituissa paikoissa on ollut sukua, useissa on vieläkin, mutta ne  ovat minulle siksi hämärät ja osaksi jo etäisetkin, etten osaa niistä mitään kertoa.  Kun olisi aikaa, tilaisuutta ja varoja, niin voisihan niistä selon saada.  Mutta kun ei ole, niin se jäävät kertomatta ja tuskinpa enää ovat tarpeenkaan selvitellä.  Suku laajenee laajenemistaan ja monet asiat suvun piirissä muuttuvat päivittäin.

Mutta Herra pysyy suvusta sukuun.  Kunhan vain Hänet tuntisimme.  Siinä on elämä.