Johan Samuel (1871- 1948) ja Anna Maria o.s.Engren (1873- 1936) Elonen pitivät Rauman maalaiskunnan Tarvolan kylässä Marttilan tilaa vuosina 1902- 1934. Talon nimeä Marttilaa käytettiin ikäänkuin sukunimenä, esim. tyttäret  merkkasivat kapioihinsa sukunimen alkukirjaimeksi M eikä E. Kukaan sukulaisista ei muista kuulleensa, miksi Johan Samuel oli ottanut nimekseen Elonen, jota kuitenkin käytettiin vain virallisissa yhteyksissä. Puhuttiin Marttilan mummusta ja pappasta. Alun pitäen Johan Samuelin nimi oli ollut Tiirikka, sittemmin myös Pihala, talojen nimen mukaan.

Pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta, kaksi poikaa ja kuusi tytärtä: Aina Maria Paavola(1896-1975), Tyyne Maria Elonen(1898-1936), Toivo Johannes Vanhatalo (1900-1961), Fanni Maria Virtanen, v:sta 1950 Perävainio (1902-1969), Anni Maria Nakola (1904-1978), Kustaa Johannes Marttila (1907- 1960), Hilma Maria Yrjänen (1909- 1988), Saimi Maria Kulju (1914- 2002).
Lastenlapsia syntyi 27 vuosien 1927 ja 1952 välillä. Heistä on nyt tätä kirjoitettaessa toukokuussa vuonna 2011 elossa 17. Tämän tarinan kirjoittaja on Hilman, toiseksi nuorimman tyttären vuonna 1934 syntynyt tytär.

Tyttäristä Tyyne kuoli nuorena ja naimattomana. Kun kyselin äidiltäni Tyynestä, äiti vastasi vähäsanaisesti:"Hän oli semmoinen heikko." Oletan hänen olleen lievästi kehitysvammainen. Kuitenkin häntä pidettiin jotenkin tasa-arvoisena sisartensa kanssa. Hänelle tehtiin kapioita TM:llä nimikoituna, ja minulla on puoli tusinaa Tyynen hopealusikoita. Olen ollut Tyynen kuollessa v.1934 nuorin Marttilan lastenlapsista, yhden kuukauden ikäinen, ja mummu oli sanonut Tyynen tavaroita jaettaessa, että nämä lusikat saa Eeva. Minulla on myöskin makuuhuoneen seinällä lapsuudenkodistani saamani suurennettu, isokokoinen kehystetty kuva Tyynestä.

Tyttäristä tuli maatalon emäntiä, ainoastaan Fannin puolisolla Nestorilla oli poliisin ammatti,  mutta hekin viljelivät myös pienviljelystilaa. Pojista Kustaa rupesi viljelemään kotitilaa, ja Jussi lähti ensin ajuriksi kaupunkiin, osti sitten Vuojoen kartanosta maanviljelystilan, jonka jälkeen hän viljeli Soukaisten Isotaloa (nyk. Rustila).Tyttäristä Saimi oli emäntänä Eurajoella, Anni Lapissa ja toiset Rauman maalaiskunnan eri kylissä.

Marttilan mummu ja pappa olivat hartaita kristittyjä. He kuuluivat Länsi-Suomen rukoilevaisiin. Pappa oli musikaalinen, nuorena hän oli soittanut haitaria, mutta uskoon tultuaan hän hyvä-äänisenä käytti laulunlahjaansa seuroissa  veisuun johtajana. Pappa oli luonteeltaan ankara ja jyrkkä. Hän hyväksyi vain virsien ja rukousten vanhat käännökset. Mummusta on vanhimmille lastenlapsille jäänyt  hyvin lempeä ja lämmin kuva. Kun Paavolan Anja pienenä isovanhempien luona yöpyessään oli iltarukouksekseen lukenut "Levolle lasken Luojani...", oli pappa vähätellyt sitä, mutta mummu oli silloin sanonut:"Kyll Taeva Isä kuule kaikk, ko laps rukoile." Pappa itse piti ehtoorukoukset polvillaan rukoillen, joihin osa meistä lastenlapsistakin muistaa osallistuneensa pappan vieraillessa kodeissamme.
Ruokarukoukset oli tapana lukea ääneen. Suurin osa lastenlapsista osasi ulkoa vanhan ABC-kirjan rukouksen: "Kiitos olkoon Jumalalle, ruumiin sielun ruokkijalle, armostansa auttakoon, neuvokoon ja saattakoon, suloisesti suojelkoon, esivallan varjelkoon, rauhan aina antakoon, viimein iloon kantakoon."

Pyhäpäivät erosivat arjesta monella tavalla rytmittäen siten selkeästi elämän menoa. Pyhinä tehtiin vain välttämättömät työt - ei edes kudinta kudottu eikä käyty marjastamassa. Tämä tapa tuntui ihan luonnolliselta, pakon tunnetta siitä ei ole muistoihimme jäänyt. Lapsille laitettiin pyhäaamuna puhtaat vaatteet lauantaisen saunomisen jälkeen. Ikävänä muistona pyhäaamuisesta vaatettamisesta on jäänyt pitkien, kotona kehrätystä langasta kudottujen sukkien pukeminen. Varsinkin uusina sukat tuntuivat hyvin karhealta lapsen jaloissa. Siinä sitten käytiin pientä taistelua äidin kanssa. Pyhänä tehtiin yleensä vähän parempaa ruokaa kuin arkena, meillä ainakin jälkiruoka oli erilaista. Lauantai-illan ateriaan kuului ehdottomasti sallatti (= punajuurisalaatti) ja kotijuusto, lisäksi useimmiten oli myös jotakin suolakalaa, lihaa ja laatikkoa.

Äitini ja hänen sisarensa olivat  luonteeltaan hyvin rauhallisia ja tunneherkkiä, osa myöskin aika varautuneita."Kaikkea ei pidä puhua." He olivat todellisia maalaisihmisiä ja hyvin                                                    maahenkisiä.Työ ja ahkeruus olivat tärkeimpiä arvoja. Käsitöitä tehtiin  ahkerasti, erityisesti kangaspuissa kudottiin mitä taidokkaimpia tekstiilejä, samoin koristeompelua harrastettiin paljon. Langat ja kankaat olivat kokonaan kotitekoisia alkaen pellavan kasvatuksesta ja lampaitten hoidosta.

Sisarusten ruuanlaitto- ja leipomistaidot olivat mestariluokkaa. Leivonnaisia, varsinkin ruokaleipiä.vietiin tuliaisiksi ja tarpeeseenkin, joskus vaihdettiin -  vietiin ja tuotiin. Tavallisin ruokaleipä oli kakko (hiivaleipä), jota leivottiin yleensä kerran viikossa, hapanleipää vain muutaman kerran vuodessa. Salme Ylikarro (o.s. Paavola) muistaa lapsena kuljettaneensa kakkoja heiltä Yrjäselle ja päinvastoin - polkupyörällä parin- kolmen kilometrin matkan. Näin saatiin useammin tuoretta leipää, koska toisessa talossa leivottiin alku-, toisessa loppuviikolla. Salmen muistiin on jäänyt myös tilanne kyläreisusta Tarvolaan, jolloin Fanni-tädin mies Nestor oli kotiinlähdön hetkillä sanonut: "Jokos kakot on vaihdettu?"

Teurastuksen, lahtin ( sikalahti ym.) aikana tehtiin monenlaisia herkkuja, sylttyä
(vasikanlihahyytelöä, sianpäälihaa), makkaraa, prettua(veripalttua). Näitä sisarukset toimittivat toisilleen, samoin kuin tuoretta sian- ja vasikanlihaa, joskus myös naudanlihaa.
Erityisesti tekee mieli mainita myös juustojen, niin piimä- kuin maitojuustonkin tekemisen taito. Harva saa piimäjuustosta niin mehevää ja sopivan kiinteää kuin Marttilan sisarukset ja jotkut heidän tyttäristään.

Sisaruksilla ja heidän perheillään oli paljon kanssakäymistä keskenään. Meillä serkuksilla on monia muistoja vierailuista sukulaisten luona. Yökylässä oltiin usein ja  joskus viivyttiin useampiakin päiviä serkkujen luona. Samanikäisillä oli hauskaa keskenään, leikittiin, laskettiin mäkeä tai uitiin, vuodenaikojen mukaan.Välillä autettiin aikuisia askareissa ja talon töissä.
Muistamme, kuinka naiset sukulaisvierailuilla, syömisen jälkeen,vetäytyivät eri huoneeseen keskustelemaan suljetun oven taakse, jonne lapsille ei ollut pääsyä.

Sukulaisten luo  kuljettiin enimmäkseen hevoskyydillä taikka polkupyörällä. Nakolaan ja Yrjäselle hankittiin ensimmäiseksi auto, sodan jälkeen 1940-luvun lopulla.

Sisarukset auttoivat toisiaan niin synnytysten aikoihin kuin jonkun sairastuessa. Saimin ja Hilman miehet olivat sodassa lasten ollessa pieniä. Näin ollen he tarvitsivat silloin enemmän apua, erityisesti  Saimi, joka oli emäntänä Eurajoen Saaren kylässä Lehtomaan talossa, metsän keskellä kylän asutuksesta erillään.
Eniten apua saatiin vanhimmalta sisarelta Paavolan Ainalta, jonka vanhimmat lapset pärjäsivät jo ilman äitiä ja pystyivät  ottamaan vastuuta emännyydestä ja karjanhoidostakin. Paavolan kuopus Kyösti muistelee olleensa äidin mukana Kuljulla sekä Tuulan että Heikin syntymän aikoihin.
Myöskin me tyttärien lapset olimme tätien luona auttamassa. Koska Fanni-tädillä ei ollut omia tyttäriä, meillä  "tytöillä" on  Perävainolta monia muistoja, niin kasvimaan perkaamisesta kuin muistakin askareista pidetyn Fanni-tädin kanssa. Soili (o.s. Kulju) muistaa  hyvin koskettavana ajan 1950-luvun lopulta, jolloin hänen kummitädillään Fannilla oli koko kipsi lonkkamurtuman takia. Silloin Soili oli äitinsä kanssa käynyt siivoamassa ja muutenkin auttamassa Perävainiolla kulkien polkupyörällä n. 15 km matkan Eurajoelta Tarvolaan.

Kaikki Marttilan sisarusten 27 synnytystä olivat kotisynnytyksiä, niinkuin maaseudulla oli yleisesti vielä 1930- ja 1940- luvuilla ja jossain määrin 1950- luvullakin. Tammikuun lopussa 1937 Ainalla oli kiirettä, kun Annin ja Hilman synnytyksissä oli vain parin päivän väli. Nakolan Anna-Maj syntyi 28.1, jolloin Aina-täti oli auttamassa Nakolassa, Lapin Alakierillä. Seuraavana päivänä alkoivat Soukaisissa asuvan Yrjäsen Hilman supistukset ilmoittaa synnytyksen lähestymisestä, jolloin Esko Yrjänen lähti  hevosella hakemaan Ainaa heille. Yrjäsen Maili syntyi sitten 30.1. Kyllä oikea
kätilökin haettiin synnytykseen, mutta apua ja tukea tarvittiin vastasynnyttäneen äidin ja vauvan  hoidossa, ruuanlaitossa ja muiden lasten peräänkatsomisessa.
                                                                                                                                                          
Minulla on omat pikkusiskojeni Aulin ja Päivin syntymään liittyvät muistoni. Auli syntyi jatkosodan aikana joulukuun 21.päivänä 1941 ollessani seitsemän-vuotias alakoululainen. Samana päivänä oli elämäni ensimmäinen kuusijuhla. Juhlassa opettajani kosketti minua lämpimästi ja sanoi:"Ja Eevalla ei ole ketään." Ei ollut, koska isä oli sodassa ja äiti synnytti neljättä lastaan. Oli sovittu, että meidät kolme vanhinta lasta viedään  Paavolaan synnytyksen aikaisiksi päiviksi, mutta minä vanhimpana ja päättäväisenä olin istunut tiukasti keinutuolissa ja kieltäytynyt lähtemästä, koska aavistin jotain jännittävää ja salaperäistä olevan tulossa. Pakko oli kuitenkin alistua aikuisten tahtoon.
Päivin syntyessä v.1949 olin jo 15-vuotias. Silloin ei enää tarvittu tätien ja serkkujen apua. Olimme kaikki tuvassa, ja äiti synnytti tuvan viereisessä kamarissa. Tunnelma oli jännittynyt, kunnes vauvan ensimmäinen kirkaisu kuului. Silloin naapurin rouva, itsekin monen lapsen äiti sanoi varmana:"Poika."
Meidän äiti synnytti kaksi ensimmäistä lastaan kaupungissa asuneiden vanhempien sisartensa kodeissa. Minä synnyin Paavolassa v.1934 ja Seppo v.1935 Fanni-tädin hoivissa Perävainiolla. Ehkä äidistäni tuntui turvallisemmalta saada tukea ja hoivaa omilta sisariltaan kuin olla maatalon töiden keskellä vieraampien ihmisten autettavana.

Puhelinkeskusteluja sisarusten kesken käytiin runsaasti. Lapsuudessani käytössä olivat veivattavat seinäpuhelimet. Hilma- äitini puhui usein varsinkin Ainan ja Saimin kanssa, mielestäni joskus hyvinkin pitkään - tunteita jaettiin ja asioita hoidettiin. Äitiä ei näiden puhelujen aikana saanut häiritä, ja se ei lapsesta tuntunut hyvältä. Uskon puhelujen olleen, varsinkin sota-aikana, terapeuttisia ja todennäköisesti jotenkin työnohjauksen kaltaisia.

Edellä olevien muistelujen mukaan näyttää Marttilan sisarusten perheissä olennaiseksi nousevan ahkera työnteko sekä monenlainen kanssakäyminen ja avunanto perheiden kesken. Isovanhempien kristillinen elämänkatsomus oli osaltaan antamassa sisältöä ja suuntaa perheitten elämään. Ongelmilta ja ristiriidoiltakaan ei vältytty, mutta niitä ei nostettu esiin näissä muisteluissa.


Serkkujen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kirjoittanut  Hilman tytär
Eeva Yrjänen
Raumalla 7.5. 2011